»Mitä tämä oikein tietää? Minkä tähden se syötti ja juotti minua eikä antanut varsoille mitään? Pitääkö se minua, vanhaa romua, parempana kuin varsojaan! Ehkä naiset lähtevät jonnekin ja tarvitsevat minua? Lähtisivätkö jollekin pitemmälle matkalle? Ka, kelpaanko minä vielä niille? Minkäpä tähden en kelpaisikin! Kenkään syy se ei ollut, saattoi ollakin vain jotenkuten tapaturma. Semmoista sattuu jokaiselle… Ei jomotakaan enää jalkoja. Saattaisin ehkä paneutua pitkäksenikin. Vaan jo tulevat ehkä pian valjastamaan. Ka, kun ei enää kirvelekään sisuksia.»
Loimi lämmittää harjattua karvan juurta. Sokeri ja suurusjuoma hyväilevät sisuksia.
»Älkää olko, varsat, millännekään, antaa se vielä teillekin. Syökää te vain heiniä, teillä on hyvät hampaat. Ette te oikeastaan milloinkaan tarvitseisi sokeria ja suurusjuomaa. Jokohan tuo rupee joka aamu antamaan sokeria ja suurusjuomaa?—Aina minä kaksi varsaa voittaisin, vaikka päällenikin kävisivät. Minä olen puraisussa vahva, vaikka olenkin potkaisussa heikko. Minulla on torahammas pitkä ja terävä. Se on semmoinen hammas, että sillä viiltää verille lautasen minkälaiselta äytäriltä hyvänsä. Sen tieltä täytyi Äkäruunankin kaikota tammoista. Sen tieltä täytyy väistyä kenen tahansa. Aina minä kaksi varsaa, kolmekin, tulkoot vaikka kaikki maailman orivarsat!» Pekka on uinahtanut, pää riippuu melkein lattiassa. Mutta itse hän näkee seisovansa pystyssä päin, kaula kyömynä, häntä kohona. Talli laajenee, seinät häipyvät pois, on kesä, ruohoinen rannaton aavikko, heinikkoa aina vatsan tasalle. Pekka pienen kukkulan laella, ainoana orhina satojen tammojen ja varsain keskessä, eikä ole ketään, joka uskaltaisi tulla niitä ottamaan. Muut oriit saavat pysyä loitolla Pekan laumasta. »Hankkikoot omansa, kiittäkööt onneaan, etten tule heidän omiaan ottamaan. Saatte olla siellä sinnempänä—niin kauan kuin minä annan. Ajan pois, jos päähäni pistää. Otan tammoista omani, jos heistä minkä omakseni nimitän. Minä en pelkää ketään, minä uskallan tapella vaikka kaikkien aavikon orhien kanssa!»
»Käänny!» kuului raaka ääni ja Pekkaa sysättiin lautaseen, niin että hän olisi kaatunut, jollei pilttuun pihtipieli ottanut vastaan. Samassa tempasi tallimies toisen takajalan reisiensä väliin ja alkoi repiä kenkää pois. Saatuaan yhden kengän pois, repi se toisetkin ja nakkasi ne rautaromukoppaan. Pekka seisoi kuin hervotonna, karvaa väräyttämättä.
»Aikooko se panna uuteen kenkään? Mutta vastahan ne nämä pantiin?»
Mutta ei tallimies pannutkaan uusia kenkiä. Ei siis tulekaan naisten ajoon lähtöä eikä muuhunkaan ajoon? Paneeko se seisomaan? Vai annetaanko minut toiseen taloon? Mutta eihän kukaan ole katsonut suuhun eikä sitä varten jalkoja kopeloinut.
Tallimies on mennyt ja tullut taas. Se päästää irti marhaminnan ja taluttaa ulos. Ulkona seisoo Herra rappujen edessä, toinen käsi taskussa. Punakintainen tyttö katselee rappusilta. Pekka hörhöttää sille, mutta se ei liikahda. Tallimies ottaa lapion tallin oven luota hangesta ja lähtee viemään portille päin. Silloin tyttö huutaa jotakin, tallimies pysähtyy ja Herra tulee ja ottaa marhaminnan tallimiehen kädestä. Tyttö on pyörähtänyt sisään, ryöpsähtää sieltä samassa ulos ja juoksee pihan yli portille. Sillä on kädessä punainen kukka, jonka se kiinnittää Pekan otsaan, taputtaa ja juoksee pois. Taas oli sen kintaassa suolaisen maku. Herra taluttaa Pekan portista ulos, ja tallimies astuu edeltä, lapio olalla.
»Ei milloinkaan ole Herra ohjannut eikä taluttanut minua. Se on aina ohjannut ja taluttanut niitä, jotka ovat olleet tallissa parhaita. Mitä varten se nyt minua taluttaa? Ja minne? Miksi se kääntyy tänne?»
Oli käännytty pellolle, asteltiin vanhaa tienpohjaa, joka ensin vei metsäsaarekkeeseen ja siitä pellon keskelle suurelle, punaiselle ladolle.
»Minkätähden se vie minua tänne? Minkätähden minut on loimitettu ja kukitettu? Niinkuin joka syksy ne, jotka viedään sinne silloin, kun torvet törisevät kaiken päivää. Sinne pääsevät vain parhaat. Eikö meidän tallista viedäkään muita kuin minut? Olisinko minä meidän paras? Kun varsat tulivat sieltä kukka otsassa, rupesi punakintainen antamaan niille sokeria ja suurusjuomaa.»