On tultu metsäsaarekkeen kohdalle, jonka ympäri tie jatkuu ladolle. Sieltä näkyy vielä viiritankoja viimesyksyisen hevosnäyttelyn jäljeltä. Pekka aikoo mennä tuttua suuntaa, jossa vielä tuntuu vanha heinärekien jälki, mutta Herra poikkeaa saarekkeeseen, yhä tallimiehen askeliin astuen. Pekka ajattelee:
»Samapa tuo, mennäänkö yli vai ympäri.»
Tallimies seisoo lapioonsa nojaten ja odottaa mäen rinteellä. Siinä on hiekkahauta, jyrkkä syvänne. Herra pysähtyy siihen ja heittää marhaminnan tallimiehelle.
»Pysyisin minä pitämättäkin, sill'aikaa kun hengähdät.»
Pekka seisoo pää pystyssä, katsellen suurelle ladolle, joka punoittaa alempaa pellolla.
»Ei siellä vielä muita näy, Herra jouduttaa omaansa ensimmäiseksi. Se on paras se, joka sinne ensiksi joutuu.»
Yht'äkkiä Pekka vavahti ja korskahti. Hän oli ollut tuntevinaan haaskan hajun. Tämähän on se haaskamäki, josta kyntäessä aina nenään kärähti.
»So, so … so, so…»
Herra viihdytteli, vihelteli, taputti kaulaa, veti taskustaan jotakin, —ka, valkeata leipää!—asetti sen hangelle, Pekka kumartui sitä ottamaan, kun kuuli korvansa juuressa napsahduksen, näki välähdyksen, tunsi polviensa hervahtavan, mutta ei tuntenut enää omaa kaatumistaan hiekkahaudan pohjaan.