Vaikka se on jo vanha asia, vaikka se vuosien kuluessa on tullut vähitellen, melkein huomaamatta, kaivertelee se mielessä alinomaa.
Onhan hyvä, että näen senkään verran, kuin näen. Vielähän tässä menettelisi, jos tällään pysyisi, ennenkuin kaikki sammuu, jos tätä menoaan menee. Ensi talvena on kyllä jo täysi pimeä. Entä sitten? Mihin minä silloin kykenen?
Ilta on yhä pimennyt. Taivas on kai mennyt etelästä pilveen, koska sieltä käy leuto tuulen henki kasvoihin. Hän ei erota enää metsän juovaa pellon ja taivaan rajasta. Ei muuta kuin harmaan verhon niinkuin usvaseinän. Tämmöistä se on kai se täysi sokeuskin.
Havukasa on pienennetty. Jalkoterä ei enää löydä uusia oksia. Hän iskee kassaran tukkiin ja kääntyy lähteäkseen. Kirkkaalla säällä hän kulkee havutukilta pihaan ottaen merkikseen tuulimyllyn siiven, joka kuvastaa tuparakennuksen katon takaa. Pilvisellä säällä on pidettävä toiset tuumat. Jalallaan tunnustellen vaari kulki ennen tekemäänsä polkua tallin ja navetan väliseen solaan. Siitä oli kaksi tietä: joko tallin seinää pitkin tallin ja tuvan solaan, siitä yli tuvan nurkkaan ja siitä seinää haparoiden edelleen, tai tallin ja navetan solalta suoraan pihamaan halki vaistoon luottaen, askelmuistin mukaan.
Hän päätti lähteä suoraan. Tuntui ikäänkuin hävettävän haparoida seinää myöten, jos kuka sattuisi näkemään. Piha oli suuri ja ihan tasainen eikä antanut millään epätasaisuudellaan ohjetta jalalle. Laskettuaan kolmekymmentä askelta hän ei kepillään tavannutkaan tuvan rappuja. Hän oli kai mennyt ohi ja voi yhtä hyvin joutua aittoihin tai kärryliiteriin. Hän oli eksynyt omalla vanhalla pihamaallaan eikä osanne ilman toisen apua oikeaan. Hänet valtasi ahdistava epätoivon tunne omaa avuttomuuttaan ja turvattomuuttaan. Ei koskaan hän ole ollut sairas eikä tarvinnut toisen tukea.
Hänen siinä pyörähdellessä yksissä jalkainsa sijoissa varmistui hänessä päätös, jonka hän jo ennenkin oli tehnyt, mutta yhtä usein purkanut: minä lähden sittenkin Helsinkiin leikattavaksi, maksoi mitä maksoi, ajattelivatpa muut mitä ajattelivat, saipa niillä rahoilla vaikka minkälaisen pellon peratuksi. Onhan minulla ne rahat ja nehän ovat minun rahani. En minä sillä taloa köyhdytä, että käytän ne näköni saamiseen, ja vaikka olisivat kuinka paljon tahansa toiseen tarpeeseen säästetyt, niin ei niitä ole pakko siihen panna.
Navetan oven narahdus ilmaisi hänelle, missä hän oli; askeleen pari astuttuaan hän sai kepillään tuntua tuvan rappusista ja meni tupaan.
Tupa oli tyhjä, hiillos hehkui liedessä ja lapsi hengitti kehdossaan. Täällä hän osasi liikkua yhtä hyvin, olipa päivä tai pimeä. Oli leppoisaa ja lämmintä, ja hän rauhoittui äskeisestä säikähdyksestään. Eihän kukaan ollut vielä nähnyt, että hän oli tulemassa niin näkemättömäksi, että pian tarvitsi taluttajaa … ei ollut nähnyt eikä tulekaan näkemään… Ei niiden pitäisi voida katsoa sitä kohtuuttomaksi. Vaikkei minulla itselläni olisikaan matkarahaa, niinkuin nyt kuitenkin on, niin pitäisi niiden sittenkin yllyttää minua avun hakuun vaikka omalla kustannuksellaan. Olenhan minä veljenpojalle antanut osani talosta, tehnyt työtä ruokapalkoilla, rakentanut, perannut ja kaivanut kuin omaani. En ole häneltä saanut muuta kuin vaatteet ja ruuan; kenkäni olen itse kustantanut. Jos työni rahassa laskisin, tekisi se tuhansia. Jos ei minua olisi ollut, olisi sen ollut pidettävä vierasta väkeä. Jos olisin ottanut oman osani pois tai jos vielä ottaisin, kuinkahan olisi käynyt ja kävisi? Ei tässä puolesta talosta eläisi, kun on tiukassa ollut koko talostakin eläminen. Menisi jakaen pilalle pieni maa. Sentähden en ole akkaakaan ottanut, vaan sai velivainaa ottaa, koska hänellä siihen näkyi olevan parempi halu. Ei olisi pyystä ollut kahden jakaa. Enkähän minä siitä aio nytkään osaani ottaa, eipä silti, koska minulla on säästöpankissa se raha.
Hän laski sen taas, niinkuin oli usein ennen laskenut. Posti ottaa asemalle viennistä 4 m. ja takaisin 4 m., sen se ottaa, se on 8 m. Rautatiepiletti 15 m. 50 p. sinne ja sieltä takaisin, se on 31 m.; linikkamaksu 1 m. 50 p. päivältä enintään 30 päivältä, mikä tekee 45 markkaa eli yhteensä 84 markkaa, eli enintään, ennenkuin apteekkirohdot ja muut pienet on maksettu, 100 markkaa. Jos pitää ottaa toveri täältä asti viemään, niin tekee sen matka ja eväät hyvinkin 50 m. Sataan viiteenkymmeneen se nousee.
Se on julma raha, puolet rengin rahapalkasta. Jos sen otan pois pankista, jää sinne vain 50 markkaa. Ei sillä saa mitään aikaan. Ne katsovat sen kaksisataisen jo kuin omakseen, koska tietävät sen perivänsä tai muuten saavansa. Ja luvattuhan se on ollutkin siihen, pantu sitä varten talteen, ja riittää hyvin sen pienen hiekkapenkereen puhkaisemiseen. Siitä kun tulee tosi ja vesi valuu suosta pois, niin tulee kolmen lehmän lisäheinät. Ei näillä ilman sitä milloinkaan ole siihen voimia eikä varoja. Eihän se yksinäinen mies siihen semmoiseen kykene. Hyvä, jos saa pidetyksi entisetkään peltonsa kunnossa, kun talvikaudet tukkeja ajaa. Minä sen perkkiön kyllä olisin aikaa myöten ojittanut loppuun asti, niinkuin olin aloittanut, jos ei vienyt tätä näköä.