»Voitin isännän kaupassa!» hihkasi hullu ohimennessään.
»Lienet voittanut tahi tapannut, astuhan perässä!» virkkoi siihen isäntä.
Ja kiireessä kulussa he poistuivat, kadulla seisovain nauraa hohottaessa.
»Mikä melu täällä on?» kysyin suotta muutamalta mieheltä, astuessani huutokauppahuoneen etehiseen.
»Orjamarkkinathan täällä on», sain vastaukseksi.
»Vieläkö toimitusta kestää?»
»Hullut jo myötiin ja langettavatautisia parhaillaan kaupitaan», sain vastaukseksi.
Avasin oven ja menin siitä »kirkkoon». [Kuopion kunnanhuone oli siihen aikaan muutettu kirkoksi.] Mutta kirkko ei kirkolta näyttänyt. Oven suusta aina kuoriin saakka oli lattia ihmisiä täynnä. Mikä penkeissä istui, mikä seisoi keskikäytävällä toinen toisessaan kiinni. Tunkeusin siinä niin pitkälle kuin pääsin ja aloin tarkastella ympärillä olevia.
Heti kohta ensi silmäyksellä erotin kaupittavat muista. Sokeita, silmäpuolia, vanhuksia ja keskenkasvuisia lapsia seisoi ja istuskeli tiellä täällä muiden lomassa. Kaikkien heidän oli pitänyt tulla saapuville, näytteeksi siitä, millaisia olivat ja mitenkä paljon heistä kannattaisi maksaa. Muuan vanha vaimo ei jaksanut pystyssäkään pysyä, vaan oli hän heittäytynyt pitkäkseen penkille. Osa ei näyttänyt mistään välittävän, tylsinä ja alakuloisina he vain tuijottivat eteensä. Toiset taas seisoivat kiihottunein kasvoin, posket kalpeina ja silmät palavina, seuraten toimituksen menoa.
Tämä tapahtui aivan samalla tavalla kuin muunkin tavaran huutokaupassa. Teki vaikutuksen sellaisen, kuin olisi ihmiskunta tehnyt suuren vararikon, jonka pesästä myötiin kaikki joutava irtaimisto.