Minulla ei ole kokemusta siitä, riittääkö todellakin tuo summa. Mutta minä epäilen sen kanssa, joka varmaankin omasta kokemuksestaan tuon epäilyksen lausui.
Olin nähnyt ja kuullut kylläkseni ja lähdin kävelemään poispäin. Kunnan huoneen seinäviertä kulkiessani tunki vielä kadullekin avatusta ikkunasta korviini:
»Markka pois!»—»Markka pois!»
TUHLAAJAPOIKA.
Meitä oli veljeskunta vanhoja tovereita ja ystäviä, jotka ensimmäisiltä ylioppilasvuosiltamme alkaen olimme pitäneet yhtä ja pysyneet jotakuinkin koossa. Meidät liitti toisiimme ensin suomalaisuus ja sitten muut aatteelliset ja isänmaalliset harrastuksemme. Eniten kuitenkin sama maailmankatsomus yleensä. Valhe, petos, vikuroiminen, tinkiminen tuomittiin armotta läheisimmissäkin tovereissa. Lippu oli pidettävä puhtaana, olipa sitten kysymys julkisesta tai yksityisestä elämästä. Ei mitään aatetta ja asiaa saanut ajaa, ei mitään etua valvoa vääryydellä, kieroudella tai tinkimisellä. Se ei ollut meillä mikään liehuva lippu, sitä ei koskaan maljapuhein nostettu tankoon, se oli pikemmin kuin muistoliina, jonka kukin piti kätkettynä povellaan. Se oli millä ibseniläistä, millä pietististä pohjaa, millä tulos tiedemiehen totuuden etsinnästä, millä nuorison kasvattajan oman hengen kouluutuksesta, millä taiteilijan ja kirjailijan herkentyneestä omastatunnosta ja itsensä tutkistelusta. Se hyvin harvoin puhkesi tehdyksi tuomioksi tai toiselle esitettyksi vaatimukseksi, se vain oli ja eli meissä ja johti meitä ja vaikutti jotenkuten välittömästi niihinkin, jotka joutuivat lähemmin liittymään meihin. Se veti luoksemme samanhenkisiä, työnsi meistä pois toishenkisiä.
Elimme verrattain vaatimattomissa oloissa, pikkuviroissa, pienillä tuloilla, mutta autoimme toisiamme ei vain neuvoilla, vaan myös lainoilla ja takuilla. Joskus sai toveri maksaa toisen puolesta, mutta en koskaan kuullut kenenkään sitä nurkuvan, sillä jokaisessa sellaisessa tapauksessa oli joko sairaus tai kuolema tai muu voittamattomuus ollut syynä siihen, ettei suoritusta ollut voinut tapahtua. Sattui useammankin kerran, että toverit yhteisesti ottivat vastatakseen yksityisen sitoumuksista, hoitivat ja järjestivät ne.
Olimme pääsävyltämme totisia, yksivakaisia nuoria miehiä. Jo ylioppilasaikanamme oli meihin kuitenkin liittynyt toveri, joka oli meidän kaikkien vastakohta. Luonteeltaan, synnyltään, kasvatukseltaan ja elintavoiltaan hän ei juuri lainkaan kuulunut meihin. Siitä huolimatta me hänet hetikohta »hyväksyimme», kun eräs hänen kotonaan kotiopettajana toiminut toveri toi hänet seuraamme. Kiinnyimme häneen yhä enemmän ja vähitellen kävi hän meille »välttämättömäksi.» Hänessä oli sitä, mitä meiltä itseltämme puuttui: hilpeyttä, herttaisuutta, seikkailijaverta, reippautta, kevytmielisyyttäkin. Hän sanoi alunpitäen meitä »paapoikseen», (»Mitäs paapoille kuuluut?… Mitäs vaarit vannehtii?—Joko ukot ylijumalat ovat julistaneet tuomionsa kurjalle kuolevaiselle?» j.n.e.)—me häntä »pojaksi», filiukseksi, ottopojaksi, tai oikein lellitellessämme »tuhlaajapojaksi», kun hän palasi tavallista pitemmältä kiertueelta ja kertoi ja katui syntinsä yhtä herttaisesti kuin hän oli ne tehnytkin. Pidimme hänelle monet sellaiset tuliaispidot ja—menimme uusiin takuihin. Suhde oli niinkuin lie ollut luostariveljien iloiseen, vallattomaan ritaripoikaan.
Ei hän kuitenkaan pelkällä sillä vastakohtaisuudellaan olisi voittanut meitä ja pysynyt miehenämme. Se oli sittenkin hänen luonteensa hyvä, ehyt pohja, hänen suoruutensa, vilpittömyytensä, rehtiytensä, toverillisuutensa ja tosiritarillisuutensa, johon suosiomme häntä kohtaan ja kiintymisemme häneen lopulta perustui.
Hän oli ylioppilasaikanaan Helsingin tunnetuimpia nuoria miehiä. Hän oli kaikkialla mukana ja veti kaikkialla huomiota puoleensa. Hän oli kaunis, solakka nuorukainen, tukka tumma ja hiukan kähärä, nenä kaareva, silmät ruskeat ja palavat, käytös notkea ja sulava, puku aina aistikas ja hieno. Hänessä oli meihin kuin jotakin vieraan rodun viehätystä. Isä oli vanhaa karjalais-saksalais-ruotsalaista juurta, äiti venakko; Hän oli ihanteellinen marsalkka ja juhla-airut, jona hän muuten toimi koko ylioppilasaikansa alimmalta osakunnan lähettiasteelta suurien ylioppilasjuhlien ja kansalaispäivällisten ylimmälle juhla-airutasteelle. Hän oli laulaja, kaunis solistitenori, kaikkien tanssien aloittaja ja etutanssija, mukana kaikissa arpajais- ja hyväntekeväisyyshommissa, joissa ylioppilaat olivat Helsingin naisten apuna. Ylioppilaat olivat siihen aikaan kaikkena kaikessa, ilman heitä ei saatu mitään aikaan. Luentosalissa hän näkyi harvemmin, mutta sai kuitenkin kutakuinkin säädylliseen aikaan suoritetuksi välttämättömimpänsä, ensin kandidaattitutkinnon ja sitten oikeustutkinnon, sillä perheen perinnäissääntöjen mukaan oli hänestä tuleva juristi ja sitä myöten virkamies niin korkealle asteelle kuin asteita riitti—mutta ilman hätäilemistä.
Hän oli viipurilainen, puhui tuota heidän herttaista, pehmoista »mie-sie» murrettaan, tuota »hyö ottaat»—»myö mäntiin»—»näinköhän se on niin»—josta ruotsinkielistenkin suussa aina tuoksahtaa sikäläinen kotiturve. Ja samalla hänessä, niinkuin yleensä viipurilaisissa, oli jotakin eurooppalaista mannermaaleimaa, eikä ollenkaan sitä tukholmalais-berliiniläis-uusmaalaista tekoylimyksellistä olevinaista, mitä niin usein tapaa Helsingin ja Turun keikareissa. Sen kai sai aikaan karjalainen hilpeys ja suurkaupungin läheisyys.