Pietarin läheisyys uurtelee muuten kyllä toisiakin piirteitä luonteihin ja katsantotapoihin lähellä rajaa, tuota: »ka, eihän sill' niin vällii»—vaikka nyt esimerkiksi vähän salakuljettaisikin tupakkaa ja teetä. Viipurilaisissa, niinkuin yleensäkin rajaseutulaisissa, tapaa koko joukon kaikenlaista semmoista »suvaitsevaisuutta». Siellä ei semmoisista olla niin ankaria kuin muualla. Hänessäkin tuota höllyyttä, tuota siveellistä »värisokeutta», joksi me sitä sanoimme, joskus ilmeni, ja hän innostui sitä puolustelemaankin, mutta aina niin herttaisen miellyttävästi ja paradoksimaisesti, että mekin, ankarat ja lujat aatteen ja periaatteen peruukkiäijät, lopulta tupruttelimme tullikavallettua tupakkaa, jota hän tarjosi meille hopeisesta, sisältä kullatusta sikarikotelostaan.
Kaikki puhalsi hänen läpitsensä, kaikki hyvät harrastukset, kaikki ajan innostukset, kaikki soittaen häntä kuin tuuli seinäkannelta. Itse hän ei mitään soinut, mutta soinnahti kauniisti kaikkeen, mikä häntä kosketti. Kaiken hän teki itselleen ja muille huviksi ja hauskuudeksi. Kaikki, juhlat, konsertit, ensi-illat, päättyivät häneltä päivällisiin tai illatsuihin, pikkutunteihin—jälkipäivän uupumuksen suomaan toistaiseksi lykkäämiseen ja vapautukseen kaikesta, minkä oli päättänyt ja itselleen ja muille luvannut.
Mutta joskin hänessä oli tällaista karjalaisen kevytmielisyyttä, sen vikoja ja heikkouksia, niin oli hänessä keskittyneenä sen parhaatkin puolet. Oli asioita, jotka hän otti totisesti, pelottavan totisesti. Hän voi joutua ihan vimmoihinsa, jos sai kuulla jostakin alhaisesta, jos joku oli pettänyt, syönyt sanansa, jos joku vikuroi, rikkoi annetun luottamuksen, menetteli kurjasti. Mutta varsinkin jos joku oli pettänyt jonkun toverin, asettanut oman etunsa hänen etunsa edelle. Se oli hänessä melkein sairaalloisen intohimoista. »Olisi ennen ampunut kuulan otsaansa», oli lause, jota hän usein käytti.—»Ei pidä sanoa, jollei itse tekisi samoin».—»Minä tekisin!»
Se oli juuri tämä, joka meitä hänessä miellytti. Toveruus oli hänelle pyhistä pyhin asia. Niitä oli ennen aikaan ehkä enemmän semmoisia, joille toveruus oli avuista ensimmäinen. Hän voi tehdä toverin hyväksi melkein mitä hyvänsä. Hän lainasi viimeisen penninsä, meni takuuseen jokaiselle, joka vain pyysi. Antaessaan hän ei epäillyt saavansa takaisin, eikä ottaessaan voivansa maksaa. Asiainsa huonoimmillaankin ollessa hän oli vilpitön vakuuttaessaan: »Ei kukaan tule kärsimään minun tähteni».
Hänen elämänsä oli alkanut mukavissa, väljissä valjaissa ja jatkui leveää tietä kulkusten kilistessä. Ja kun ei kulkusia enää ollutkaan, kuuluivat ne kuitenkin yhä hänen omissa korvissaan ja tie oli hänelle aina yhtä leveä, ajajaeleet yhtä laajat.
Hän oli ollut varakkaan isän poika. Isällä oli korkea virka, ja suuri sukutila lähellä Viipuria. Pojalla oli aikoinaan kaikki, mitä hän halusi: pyssyt, ajokoirat, setterit ja pointerit, ratsuhevoset ja purjeveneet, ja olisi tietysti ollut automobiilikin, jos niitä olisi ollut siihen aikaan. Hovissa elettiin suuresti ja vieraanvaraisesti. Tuttavapiiri ulottui sekä Helsinkiin että Pietariin. Hänellä oli Helsingissä hieno kahdenkamarin asunto, mikä siihen aikaan oli tavatonta komeutta ylioppilaalle. Istuttiin siellä usein hänen vieraanaan mukavissa sohvissa ja tuoleissa. Usein hän sai tehdä ulkomaanmatkoja, jota meidän varamme eivät sallineet. Ei koskaan ollut hänellä rahanpuutetta, isä antoi aina niin paljon, kuin hän pyysi. Kun ei enää viitsinyt pyytää, teki hän velkaa omiin nimiinsä. Usein hän lainasi itse voidakseen lainata muille.
Isä kuoli ja vanha sukutila ja kaikki muu myötiin pesän veloista. Onneksi menivät velat varain kanssa vastakkain, muuten hän kai olisi ottanut niistä vastatakseen. Nyt hän jäi vastaamaan ainoastaan omistaan eivätkä nekään olleet aivan pienet.
Kun nuori mies on joutunut siihen, on hänen valittavanaan joko uusi tie tai jatkaminen vanhalla. Harvassa on sankaria vaihtamaan verkaansa sarkaan, jos vain näyttää olevan mahdollisuutta tai toivoakaan edelleen pysyä verassa. Ja hänellä näytti olevan. Hän saa viran, maksaa velkansa, sen uskoivat kaikki, ja sen hän uskoi itsekin.
Sellaisilla, jotka eivät ole mihinkään totisiin otteihin tottuneet, tulee usein, silloin kun täytyy tehdä sellainen ote, heikkous, niinkuin suonenveto jäseneen, joka on tehnyt äkkinäisen repäisyn. Hän ei saanut mistään kiinni eikä pysytetyksi itseään missään. Hän sortui omiin jalkoihinsa, oli omain kiireidensä tiellä.
Hän kyllä koetti useat kerrat ryhdistäytyä työhön. Palveli asianajajatoimistossa, mutta ei ollut täsmällinen, ja ura katkesi siihen. Yritti pankkiin, mutta ei hänestä ollut istumaan pulpetin takana. Koetti toimia vakuutusalalla. Mutta paitsi tottumattomuutta säännölliseen työhön oli siinä aina esteenä velat, joita täytyi hoitaa. Ja niin tuli velkain hoitaminen uusilla veloilla hänen päätehtäväkseen. Virkaurat alkoivat siihen aikaan olla hänenlaisilleen tukossa. Jos hän olisi tahtonut käyttää aikaa ja sen tarjoamia etuja hyväkseen, olisi kaikki pian ollut järjestyksessä. Mutta se ei tietysti voinut tulla kysymykseenkään, kaikkein vähimmin meidän piirimme miehelle. Hänen oli tavattoman vaikea pysyä pinnalla. Mutta vakuuttelemistaan hän aina vakuutti: »Ei kukaan tule kärsimään minun tähteni.»