Oli kuitenkin säälittävää nähdä hänen taistelevan uppoamistaan vastaan. Aamuisin ennen pankkituntia nähtiin hänen tuon tuostakin ajelevan ympäri kaupunkia haalimassa uudistusrahoja ja nimiä papereihinsa. Hänellä oli alinomainen tuska silmässä ja poskillaan kuin mikä ujostuksen puna. Seurassamme hän oli hajamielinen, hänen entinen vilkkautensa, reippautensa ja avonaisuutensa oli kadonnut.
Meille tuli häntä yhä enemmän sääli. Hänen asiansa täytyi saada jollakin tavalla »järjestetyksi». Pidimme neuvottelun. Hän sai esittää tilansa. Se oli kylläkin toivoton siihen nähden, ettei hän siitä yksin suoriutuisi. Olimme mekin jokainen kiinni hänen papereissaan melkoisista summista. Päätimme yhdistää kaikki vekselimme ja muut sitoumuksemme yhteen ainoaan kassalainaan kaikkien yhteisellä takuulla. Hän tarjosi meille pantiksi henkivakuutuskirjansa, kerta kaikkiaan maksetun.
—Pidä sinä paperisi, tarvitset sen muuhunkin, kunhan nyt lupaat kunniasanallasi, että vihdoinkin ryhdyt johonkin totiseen, mihin tahansa.
—Täällä minä en voi ryhtyä mihinkään totiseen. En koskaan tällä tämän maan tahdilla pääse niille perille, joille pyrin. Olen menettänyt liiaksi aikaa ja nyt täytyy minun harpata pitkä askel yhdellä otteella.
—Aiotko naida sen kivimuurisi? sanoi joku pilalla.
—Ei pidä tässä seurassa puhua pilallakaan semmoisesta, sanoi toinen.
Se oli kaikille tunnettu juttu, rikkaan rakennusmestarin kyttyräselkätytön ihastus Helsingin kauneimpaan poikaan. Yhtä tunnettua oli myöskin, että ystävämme ei millään tavalla ollut vastannut tytön tunteihin eikä antanut aihetta niihin. Siitä oli muuten sellaisesta ollut usein puhetta meidän kesken sekä tämän tapauksen että muiden samanlaisten johdosta, sekä periaatteelliselta että moraaliselta kannalta. Hän oli itse lausunut mitä ankarimman inhotuomion niistä, jotka naivat rahaa ilman rakkautta. Se oli pääpykälä meikäläisessä rehellisen miehen siveyslaissa.
Hän ei vastannut heti, sulki hetkeksi silmänsä ja pyyhkäisi otsaansa. Silmissä oli hetken aikaa epämääräinen ilme, Oliko hän ajatellut sellaista ratkaisua mahdolliseksi? Huoahdin helpoituksesta, kun hän virkkoi tyynesti:
—Ennen ampuisin kuulan otsaani. Ei, minä matkustan Amerikkaan, jos vielä autatte minut sinne.
Se oli meistäkin oivallinen ratkaisu. Me yht'äkkiä uskoimme kaikki, niinkuin hänkin, että hän siellä ja juuri siellä on onnistuva. Sellainen sukkela, hyväpäinen, miellyttävä mies löytää aina suuressa lännessä helposti alansa. Ehkä hän on juuri niitä, joita täytyy opettaa uimaan heittämällä heidät veteen ja niin syvälle, ettei jalka pohjaa. Amerikassa hän olisi heitettynä semmoiseen veteen. Täällä kotona jalka aina jotenkuten ottaa pohjaan. Me siis täydellisesti kannatimme hänen aikomustaan ja lupasimme mielihyvällä auttaa häntä sinne. Siitä innostuttiin niin, että se oli kuin kaikkien yhteinen asia, niinkuin hän olisi ollut lähettimme, löytöretkeilijä yhteiseen laskuun. Epäkäytännölliset miehet valtaa usein sellainen innostus.