—Joko palajan miljoonamiehenä tai en palaja ollenkaan! Mutta kävi miten kävi, ei kenenkään tarvitse joutua kärsimään minun tähteni—
—Eläköön!… ja hänen siinä seisoessaan malja kädessä vartalo norjana meistä oli, niinkuin hän ei vain palaisi miljoonamiehenä, vaan niinkuin hän jo olisi palannut.
Hän lähti ja hän palasi myöskin. Mutta ei miljoonamiehenä. Hänet oli lunastettava laivasta ja hän oli niin kurjassa kunnossa, ettei voinut liikkua missään, ennenkuin räätäli—kaupungin paras muuten—oli ehtinyt valmistaa puvun. Amerikka ei ollut häntä varten. Siellä on liian paljon sellaisia hyväpäisiä miehiä kuin hän. Siellä olisi tarvittu ruumiillisia voimia, toista työtarmoa ja toisenlaista häikäilemättömyyttä, kuin mitä hänellä oli, meikäläisellä herraspojalla.
Vielä kerran oli meillä siis tuhlaajapoikamme kotonamme ja me valmistimme hänelle tuliaispidot, joissa aioimme ilmoittaa päätöksestämme vapauttaa hänet kaikista sitoumuksistaan meihin nähden ja ojentaa hänelle kuitatun velkakirjan. Se olisi ollut kullekin meistä melko kipeä kärsittävä, jollemme olisi vuosien kuluessa päässeet vaurastumaan ja saaneet hiukan säästöönkin. Olihan vähän sääli näitä säästöjämme, jotka nyt menetimme, mutta enemmän kuitenkin häntä, jonka viimeinen ote oli onnistunut niin masentavan huonosti. Sillä olihan hän vihdoinkin koettanut parastaan, ahertanut siellä hermojensa ja jänteidensä viimeiseen pinnistykseen, tehnyt voitavansa, jota enempää ei voinut vaatia.
Puhuttiin iloisia, kilisteltiin, kohdeltiin häntä miltei niinkuin juhlavierasta. Päivälliset jatkuivat vanhaan tapaan. Me yleensä totiset miehet osasimme joskus antautua iloittelemaankin, kun niiksi tuli. Olimme kaikesta huolimatta iloiset siitä, että hän taas oli piirissämme. Seuramme oli hänen poissa ollessaan ollut kuin munkkikapituli vailla »iloista veljeä». Meidän oli usein ollut tyhjää ja ikävää ilman häntä. Olimme kaivanneet hänen herttaisuuttaan, hänen helähtelevää nauruaan, hänen kevyttä mieltään, jopa hänen kevytmielisyyttäänkin, juttujaan ja rakkausjuttujaankin, joiden perillä meillä mielestämme oli oikeus olla ja joita hän muuten ei salannutkaan meiltä, joilla ei niitä itsellämme ollut.
Saatuaan pudistetuksi pois ensimmäisen hämillisyytensä ja noloutensa oli hän pian taas entisellään, jutellen seikkailuistaan, matkastaan ensimmäisessä luokassa, jossa oli matkustanut muka voidakseen tehdä tuttavuuksia jo ennen perille tuloa, mutta joka oli niellyt suurimman osan matkavaroista; sitten olosta Amerikassa, missä hän oli elätellyt itseään kadunlakaisijana, hevospaimenena ja jos jonakin, nähnyt nälkääkin. Hän oli sairastanut, joutunut nälkäkuoleman eteen ja lähtenyt paluumatkalle lämmittäjänä valtamerilaivalla, sen konehelvetissä—helvetinkoneessa, jonka oli toivonut räjähtävän päästäkseen aaltojen viileyteen—syntinen ajatus … huh! Terve! Maljanne! Eläköön Suomi!
Muut nauroivat niinkuin hänkin. Mutta hänen hilpeydessään oli kuitenkin jotakin tehtyä ja pinnistettyä. Hän ei enää ollut—ja mitenkäpäs olisikaan ollut—ihan se sama välitön, mikä ennen. Hänessä oli kuin halkeamia, oireita henkisestä ja ruumiillisesta rappeutumisesta. Oli jotakin kulunutta ja hervonnutta, oli jotakin muutakin. Minua oli hänessä aina viehättänyt hänen viattomuutensa, sielullinen puhtautensa, avoin suora katseensa, puhtaat piirteensä.
Nyt oli silmässä joskus, keskellä tätä suosiollista, luottavaista, iloista toverikeskustelua, pälyvä, epäluuloinen, pelokas ilme. Suun ympärillä asui samalla joskus veltto piirre, niinkuin vanhuksella, jota on kohdannut tai pian kohtaa lievä halvaus. Hän on ilmeisesti luisumassa. Ei hänestä koskaan tule täyttä miestä. Olin näkevinäni hänet elämässä loppuelämäänsä toisten elättinä, loisena, armoilla, niinkuin hän oikeastaan oli jo jonkin aikaa elänytkin. Häntä odottaa rappiolle joutuneen vanhan ylioppilaan kohtalo, sijoitus johonkin maaseudulle, jonne maksu täysihoidosta lähetetään suoraan taloon, koska hän ehkä heti juo rahat, jos saa ne omiin käsiinsä. Olihan tämä lopullinen vararikko toverien edessä, tämä maksukyvyttömyyden julistus oikeastaan ensi askel siihen. Tuskin hän siitä enää kohenee, ellei ihmettä tapahdu. Ja vaikka hän nyt ajautuisikin johonkin pieneen ansiotoimeen, ei hän koskaan ole saava tuntea riippumattomuuden tunnetta siitä, ettei ole kenellekään velassa, sillä ainakin meille, tovereilleen, tulisi hän olemaan velassa kaiken ikänsä. Oli sääli, että hän oli joutunut siihen. Että hän sittenkin oli palannut, että hän sittenkin oli ottanut vastaan tämän kutsun, hän, joka oli sanonut: »joko palaan miljoonamiehenä tai en palaa ollenkaan.» Kuinka voi hän noin syödä ja juoda, olla meidän vaatteissamme, huvittaa meitä niinkuin siihen palkattu? Olihan se tietysti kaikki hyvästä tahdosta suotua ja annettua, olimmehan tovereita, veljiä, miksei voisi veli veljeltä ottaa, kun veli veljelle antaa? Niinpä niin, mutta sittenkin… Hän oli ollut niin komea ja olisi saanut semmoisena pysyä.
Ja kuinka perinpohjaisesti minä hänestä sittenkin erehdyin! Kuinka väärä olikaan arvioni hänestä! Kuinka toisenlaisista aineksista se mies olikin kokoonpantu kuin mitä olin uskonut!
Ollaan kahvissa ja konjakissa, on aika jo tulla asiaan. Oli ajateltu toimittaa yllätys hänelle niin, että se paperi poltetaan maljakossa ja ojennetaan hänelle tuhka pienessä uurnassa—siten oli muka vertauskuvallisesti esitettävä, että hänen vanha itsensä, hänen entisyytensä on näin haudattava ja tuhkasta nouseva uusi. Se oli oleva pidettävän puheen aihe. Ei hautaus, vaan uudestisyntymisjuhla. Tämä pikku pila piti olla meidän palkkiomme. Minusta se nyt ei ollut niin erittäin onnistunutta eikä hienotunteistakaan, mutta en tahtonut sitä estää, koska se näytti toisia huvittavan. Ajattelin myöskin—tosin jonkinlaisella katkeruudella—että ehkäpä se tulee huvittamaan häntäkin. Eihän hän koskaan ollut menettänyt toivoaan, ei koskaan uskonut laivojaan poltetuiksi. Siis ei nytkään. Ja olihan siinä samalla kauniisti kylläkin tulkittu toverien usko häneen ja hänen omaan uskoonsa viimeiseen asti, kaikesta huolimatta. Siis siltä kannalta katsoen tavallaan hienokin teko häntä kohtaan. Tutkin puhetta pidettäessä hänen ilmettään. Hän myhähteli niinkuin se, jolla on varalla iloinen yllätys iloista yllätystä vastaan. Mutta samalla oli hän ilmeisesti levoton. Puhe oli pidetty ja pitäjä vei paperin kynttilään.