—Maltas hiukan. Se on teiltä kauniisti tehty ja ajateltu, kiitän teitä, mutta minä en voi ottaa sitä uhria vastaan. Pyydän, ettei paperia hävitettäisi, lunastan sen huomenna.
—Lunastat? Huomenna? Mikset jo tänään?
—En laske leikkiä. Se on totista totta. Huomenna julkistaan kihlaukseni. Ei kukaan tule kärsimään tähteni.
—Kenenkä kanssa? Senkö—?
—Sen.
Kaikki tiesimme, kuka se oli. Se oli se vanha rakkaus. Heidät oli nähty aamupäivällä yhdessä ajelemassa rikkaan isän valjakolla. Mutta että hän todella olisi voinut myödä itsensä, sitä ei kukaan olisi voinut uskoa.
Puhuja laski paperin pöydälle. Toinen puhalsi sammuksiin kynttilän, josta se oli aiottu sytyttää, uhrituli toveruuden alttarilla.
Ei kukaan onnitellut. Ei kukaan virkkanut mitään. Ei kukaan kiittänyt siitä, että oli päässyt sitoumuksistaan, että oli nyt yht'äkkiä useita tuhansia rikkaampi. Sillä olisi kärsitty vaikka kaksinkertainen vahinko, jos olisi säästytty tästä pettymyksestä.
Joku kilisti vahtimestarin ja pyysi saada maksaa. Toinen ja kolmas tekivät samoin. Hänkin maksoi puolestaan eikä kukaan sitä estänyt, vaikka hän olikin meidän vieraamme. Sitten hän nousi ja meni hyvästiä sanomatta. Hän oli kuullut sanattoman tuomionsa, ymmärtänyt sen ja tyytynyt, koska ei koettanutkaan puolustautua eikä selittää eikä vedota.
—Petti kuin poika.