Purkaus oli niin kivukas ja vilpitön, että heti kaduin ja tahdoin peruuttaa, mitä olin sanonut.
—Anna anteeksi, sanoin ja ojensin hänelle käteni.—Minulla ei ollut oikeutta sellaiseen otaksumiseen.
Hän ei tarttunut käteeni, oli yht'äkkiä kokonaan toinen, katsoi minua kiinteästi silmiin ja virkkoi:
—Ei, sinä olet sittenkin oikeassa. Täytyihän minun elää tavalla tai toisella. Minussa on jokin luonteen tahra. Olen aina ollut heikko, kevytmielinen, suuri raukka ja pelkuri. Olin kuitenkin luullut olevani ainakin rehellinen mies. Olen ainakin koettanut. Nyt en ole edes sitäkään.
Mitä minä sanoisin siihen? Jotakin sanoakseni sanoin, että niitä semmoisiahan on maailma täynnä, valitettavasti kyllä—tarkoitin, ettei hänen siis tarvinnut pitää itseään huonompana, kuin ihmiset yleensä ovat.
—Mutta minä en saa olla semmoinen! kimposi hän taas. Semmoinen en saa olla, sitä vähemmän, kuta enemmän on niitä, jotka sitä ovat. Olitte täysin oikeassa. Ainoa lopullinen vaikuttimeni oli se, minkä sanoit. Olen pahempi kuin varas, olen väärentäjä. Olen tieten tahtoen mennyt sitoumukseen, jonka tiesin mahdottomaksi täyttää. Olen tietoisesti, harkitusti pettänyt. En ole koskaan ennen semmoista tehnyt.
Semmoinen hän aina oli, läikähdellen äärimmäisyydestä toiseen. Olisin miltei kernaammin suonut, että hän ei olisi antautunut näin pian, vaan taistellut viimeiseen asti.
—Mutta jos kerran olet tuolla kannalla, voithan purkaa ja peruuttaa!
Mutta se ei käynyt päinsä sekään.
—Mitä se enää hyödyttäisi, ei tehty siitä enää tulisi tekemättömäksi. Enhän voisi enää kohentua omissa silmissäni enkä teidän. Sanoisitte: »Sai velkansa anteeksi ja jätti samassa tytön, otti hänet rahan vuoksi ja jätti hänet rahan vuoksi.» Se olisi kaksinkerroin katala teko. Ja tyttö sitten, vaivainen raukka.