—Ota hänet sitten ja anna asiain mennä menojaan. Hellyydellä, hyvyydellä ja hienolla kohtelulla voit ehkä lopulta sovittaa paljon, ehkä kaikenkin.
—Ei valheella voi mitään sovittaa. Eikä voi valehdella ja teeskennellä kautta pitkän elämän. Ja mistä minä tiedän, etten petä häntä jo huomenna, ja etten joskus lyö häntä, kun hän tahtoo minua lähestyä? Teen hullusti, kuinka tehnenkin. Näen ainoastaan yhden ainoan keinon.
—Minkä keinon?
—Minun ei olisi pitänyt enää ollenkaan palata. Miksi en hypännyt Atlanttiin hiiliruuman ikkunasta, niinkuin jo olin päättänyt. Tuuli jäähdytti pääni, ennenkuin ehdin tunkeutua ulos. Se olisi ollut oikea ratkaisu silloin ja olisi yhä vieläkin.
Tuo oli minusta tekeytymistä, sitä minulle kaikkein vastenmielisintä, ja ärsytti minua. Sanoin räikeästi ja ylenkatseellisesti:
—Et sinä sitä sillä tavalla kuitenkaan ratkaise, mitäs sitä uskotteletkaan!
—Kuinka voit niin sanoa?
—Koska se, joka semmoisesta puhuu, ei koskaan sitä tee.
—Niinkö luulet?
—Sinä tulet ratkaisemaan sen kokonaan toisin. Sanonko, kuinka sinä tulet tämän ratkaisemaan, sittenkuin tuuli tuolla ulkona vielä kerran on jäähdyttänyt otsasi ja tehnyt sinulle saman palveluksen kuin silloin Atlantilla? Sinä otat tytön, saat hänen rahansa ja pidät ne hyvänäsi. Varakkaana miehenä sinä tulet järjestämään elämäsi vaimoosi nähden verrattain helposti. Kiitollisuudentunteesi ja hellä luontosi tekee sinulle helpoksi teeskennellä hänelle tunteita, joita sinulla ei ole. Itsellesi hankit korvausta muualta siihen, mikä sinulta kotona puuttuu. Et tule häntä lyömään, ainoastaan pettämään. Se on kyllä julkinen salaisuus kaikille muille paitsi hänelle. Jos joku hänelle siitä kertoo, ei hän usko semmoista omasta rakkaasta ukostaan. Mutta ei kukaan sinua siitä soimaa.