—Niinkö sanot?
—Päinvastoin on maailma sen johdosta sinua kohtaan miltei myötätuntoisella kannalla. Olisihan pikemmin ihme, jos häneen tyytyisit. Jos ketä tuomitaan, niin tuomitaan vaimoasi. Se oli oikein hänelle, kuka käski hänen, mokomankin variksenpelätin, ostaa itselleen kaupungin komeimman pojan, käyttäen hyväkseen hänen tilapäistä ahdinkoaan.
—Niinkö sanot?
Joka kerta, kun hän sanoi: »Niinkö luulet? Niinkö sanot?» oli, niinkuin hän olisi sanonut: »Lyö, lyö vielä!»—Ja minä löin tahallani, liioitellen, terästellen, paisutellen, sillä oikeastaan niin totista tarkoittamatta.
—Meidän, sinun toveriesi tuomio sinua ehkä aluksi painaa, mutta sinä luot sen painon pian hartioiltasi. Huomaat, ettet kuollutkaan heidän ylenkatseestaan ja että aivan hyvin voit elää ilman heidän kunnioitustaan. Alussa sinä meitä kartat ja me sinua. Mutta sinusta on tullut huomattava henkilö yhteiskunnassa ja omassa puolueessasi.
—Minä en kuulu mihinkään puolueeseen.
—Mutta tulet kuulumaan … varakas mies kiinnitetään väkisinkin semmoiseen. Sinä teet lahjoituksia, otat osakkeita kansallismielisiin yhtiöihin, uhraat isänmaan alttarille, tulet yleistä suosiota ja kunnioitusta nauttivaksi henkilöksi, johtokuntien ja hallintoneuvostojen jäseneksi. Eivät vanhat toverisikaan ajan pitkään voi olla ottamatta vaikutusta yleisestä mielipiteestä. Tulet meihinkin nähden vähitellen sovittamaan tekosi. Tuomiomme on peruutettu meidän siitä melkein tietämättämme. Tavataan. »Päivää, lange nicht gesehen, kuinkas hurisee?»—»Olisipa hauska kerran taas istua yhdessä».—»Tulkaa meille jonakin iltana, niin pannaan totiksi ja haukataan suolaa leipää». Hienot ruuat, viinit, kahvit ja liköörit. Vaimosi näyttää tyytyväiseltä ja onnelliselta. Siis kaikki hyvin. Ei kenelläkään näytä olevan syytä valittamiseen. Myönnämme olleemme liian ankarat. Aamupuoleen yötä ehkä pidämme puheenkin sinulle. Meitä vanhoja, kuivettuneita maistereita ei ole herkuilla eikä hienoilla viineillä pilattu. Olemme niin herkkiä ja herttaisia, sulamme niin helposti, etsimme kaikesta parhaan puolen. »Voi sinua, vanha veikko!» Totta kyllä, sinä nait rahojen vuoksi, mutta sinun ja tavallisten rahannaineiden välillä on iso ero. Sinä olet poikkeus. Sinä teit sen ihanteellisessa tarkoituksessa, toveruuden vuoksi, vaikka sinun ei olisi tarvinnutkaan. Sinä olit ylpeä, arka kunniastasi, et tahtonut jäädä velkaan edes parhaille tovereillesi. Nolasit heidät pahanpäiväisesti heidän jalomielisyydessään. Juuri kun he olivat tekemäisillään komean liikkeensä, teit sinä vielä komeamman. Sinä poltat rahat, ennenkuin pidät ne itse. Sinun menettelystäsi kerrotaan suurella ihastuksella. Meitä nauretaan pinnistettyjen periaatteiden narreina, donkkijotteina. Jokainen samanlaiseen asemaan joutunut eteenpäin pyrkivä mies etsii tilaisuutta tehdäkseen niinkuin sinä. Sanalla sanoen—niin sinä ratkaiset tämän asian.
—Sinä luulet?
—Olen siitä jotenkin varma. Ja teet sen hyvässä seurassa, koskapa mekin lopulta annamme sille siunauksemme, otamme vielä kerran tuhlaajapojan syliimme. Puheita, periaatteita, ohjelmia, kauniita sanoja, täyteläisiä teorioja—kurjuutta, raukkamaisuutta, puolinaisuutta—semmoisia me olemme!
—Oletko lopettanut?