—Olen, ja olisi kai pitänyt jo aikoja sitten.
—Ei, sinun piti puhua juuri niin kuin puhuit. Kiitos! Hän koetti nähtävästi olla tyyni ja välinpitämätön, vaikka olikin kalpea ja vaikka hänen kätensä vapisi, kun hän sytytti kynttilästä sikarin. Se, mitä olin sanonut, oli kyllä koskenut, vaikkei hän tahtonut sitä näyttää. Oli hyvä, että se oli tullut sanotuksi. Oli hyvin ansaittu läksytys, minkä hän oli saanut. Ei ollut tarvis ainakaan nyt vielä sitä lieventää.
Hän oli mennyt ikkunaan, joka antoi merelle, ja avannut sen. Siinä seisoi mustalla pohjalla liikkumaton, punainen majakkatuli. Ulkona merellä kohisi maininki jään reunassa.
—Miksi avaat? kysyin.
—Jäähdytän päätäni, sanoi hän kaksimielisesti.
—Panehan kiinni—vetää.
Hän sulki ikkunan ja ojensi minulle kätensä hyvästiksi. Ovessa hän kääntyi vielä ja virkkoi:
—Minä siis hankin ne rahat jollakin toisella tavalla. Onko hyvä niin?
—Kylläpä tietenkin.
—Ei missään tapauksessa kenenkään tarvitse tulla kärsimään minun tähteni.