—Hohhoo—ja, jaa.
En ehtinyt mennä häntä saattamaan eteiseen, kun hän jo oli sieltä poistunut. Vasta hetken päästä kävin katsomaan, oliko ulko-ovi tullut suljetuksi. Löysin lattialta kirjekuoren; siinä oli sen ravintolan leima, jossa olimme olleet. Mitään osoitetta ei siinä ollut. Se oli nähtävästi pudonnut hänen palttoontaskustaan. Panin sen pöydälle toimittaakseni sen hänelle sopivassa tilaisuudessa.
En tullut menneeksi kaupungille seuraavana päivänä. Sitä seuraavana luin lehdistä, että hän—oli hukkunut. Hänen lakkinsa oli ensin löydetty railon reunalta, joka pidetään auki Viaporin salmien ja Hietalahden välillä. Kun toimitettiin haraus, saatiin ruumis ylös samasta paikasta. Tuoreet jäljet johtivat Ursinin uimahuoneelta suoraan Gråhaaran majakkaa kohti. Poliisin käsitys oli, että hän tapaturmaisesti oli astunut railoon ja uponnut.
Riensin avaamaan kirjekuoren. Siinä oli ravintolan laskulanketille tehty merkintä hänen velastaan meille korkoineen vuoden loppuun ja omistajalle siirretty henkivakuutuskirja, jonka sisältö melkein markalleen vastasi meidän saatavaamme. Paperin toiselle puolelle oli kirjoitettu:—»Ei kenenkään tarvitse kärsiä minun tähteni. Nyt menen isä Aabrahamin helmaan.»
* * * * *
Olimmeko ajaneet hänet kuolemaan? Oliko meillä syytä soimata itseämme siitä?
Mistä tuo mies sittenkin oli saanut voimaa tuohon tekoonsa?
Urhoollisuudestaanko vaiko pelkuruudestaan? Tarpeestako näyttää meille, millainen hän oikein oli? Heränneestäkö kunniantunnostaan? Mahdottomuudestako elää tytön kanssa? Säälistäkö tyttöä kohtaan? Suurinko sankari vaiko suurin raukka?… Ne ovat vain otsakkeita kaikki nämä, ne eivät mitään selittäisi, vaikka niihin saisikin vastauksen. En ymmärrä sellaista enkä osaa sitä eritellä. Olen vain nähnyt ilmiön ja kertonut sen.
»LALLU».
Lienevätkö lapsuudenajan ilot ja surut suuremmat kuin muiden ikäkausien, mutta ainakin säilyy muisto niistä kauemmin ja voimakkaammin kuin myöhemmistä elämyksistä ja mielenliikutuksista. En muista koskaan iloinneeni hillittömämmin, surreeni epätoivoisemmin ja tunteneeni syvemmin kuin kaikkein varhaisimmassa lapsuudessani. Kyllä kai aivot ovat koonneet itseensä kaikki muutkin kuvat elämän taipaleen varrelta, ahtautuneet täyteen näkemyksiä ja kokemuksia ja liikutuksia, toinen toisensa taa, toinen toistaan tiiviimmiksi kerrostumiksi, mutta kun niitä useinkin on vaikea saada esille erottautumaan toisistaan, loistaa lapsuudenmuisto niiden yli kuin revontuli pimeimmän pohjolan periltä.