Eiköhän lapsen voimakkaimpia tunteita liene ystävyys ja kiintymys? Ne ainakin minä löydän säilyneimpinä ja tavattoman miellyttävinä muistojeni vanhoista varastoista.
Varhaisin muistoni ei ole äiti eikä isä, joiden hahmot vasta myöhään selviävät eteeni, vaan hoitajani Pikku-Liisa ja eräs minua vanhempi poika, jonka kanssa tein ensimmäisiä retkiäni ulos maailmaan ja sain siitä ensimmäiset vaikutelmani. Maailma ei ollut siihen aikaan suuri. Sen minulle tunnettu osa oli suureen järvenselkään pistävä niemi, jonka tuntemattomasta maailmasta erotti raja-aita, minkä sisäpuolella oli pappila peltoineen, pihoineen, niittyineen ja kotihakoineen, ja ulkopuolella suuri ulkometsä. Mutta se maailma oli siitä huolimatta täynnä ihmeellisyyksiä, nähtävyyksiä, kokemuksia ja mielenliikutuksia.
* * * * *
Olen kai tuossa noin neljän viiden vuoden vaiheilla. Seison polvillani tuolilla, nenä litistettynä ikkunaan, jonka jäähän olen saanut huoutuksi sen verran sulaa, että voin nähdä ulos. Olen täysissä matkatamineissa ja odotan, milloin »hevonen» ajaa rappujen eteen. Sitä ei vielä näy, mutta liiterin ovi on jo auki. Kohta se tulee… Sen kaiken muistan, jopa näenkin, vuosikymmenien takaa, samoin kuin senkin, että koivut pihamaalla kahden puolen porttikujaa ovat niin huimaavan korkeat, että latvat ja pilvet näyttävät sekaantuvan toisiinsa… On kova pakkanen. Minut on puettu kaikkein lämpöisimpiini, minulla on lammasnahkalakki ja korvalaput, jotka on sidottu nauhalla leuan alle, harmaa sarkanuttu ja niskanauhassa riippuvat kintaat.
Nyt se puhaltaa ulos liiterin mustasta ovesta. Se »ylpeilee», s.o. kyömistelee kaulaansa, pysähtelee ja karkailee. Minä tiedän, että saverikot ja liisteet ritisevät ja aisatiuku soi vimmatusti, vaikka en kuulekaan mitään kaksinkertaisen ikkunan ja korvalappujeni läpi. Minä jo karkaisin vastuuseen, mutta en saa, sillä on sovittu, etten tule ulos, ennenkuin kuuluu hirnunta rappujen edestä. Hän saapuu siihen, hirnaisee, muljauttaa silmiään ikkunaan ja kun näkee minut, kuopaisee jalallaan. Näen sen naamasta, että se panee: »Iihahah!» Siitä minä tiedän, että saan tulla. Minä luisahdan alas tuolilta ja kaadan sen, törmäisen kädet ojona oveen ja sysään sen selkoselälleen enkä pane kiinni, kuulen avaimen putoavan, mutta en välitä, laukaisen kylmän porstuan läpi rappusille ja komennan niin vihaisesti kuin voin: »Ptruu! Polle! Ptruu! Soh!»—sillä se on näyttänyt aikovan lähteä ilman minua. Se tottelee heti, peräytyy, hillitsee itsensä kokonaan, pudottaa yht'äkkiä aisat maahan ja pyörähtää minua peittelemään ja asettelemaan mukavasti kelkkaan. Sitten se antaa minulle ohjakset, jotka kulkevat sen kainalojen alitse niskan taa, ottaa aisat maasta ja muuttuu taas hevoseksi, odottaen nykäisyäni ja käskyäni.
—Eväs jäi, älkää menkö! huutaa kaitsijamummu Pikku-Liisa ovessa ja juoksuttaa nyytyn seville jalkojeni väliin ja sanoo varottaen:—Lallu ei vain saa kaataa.
—Pollehan se on, panen minä närkästyneenä vastaan.
Lalluhan se kuitenkin oikeastaan on, kappalaisen poika, kun minä hänen isänsä apulaisen. Hän on minua koko joukon suurempi poika, roteva, voimakas ja paksupohkeinen pieksujalka. Hänellä on iso, punainen tukka, josta saa vetää niin paljon kuin tahtoo, kesakoiset punakat kasvot, pystynenä, kulmakarvat vaaleammat kuin iho, pienet, tavattoman hyväntahtoiset ja aina ystävälliset porsaansilmät, niin että minä uskallan riuhtoa häntä suitsista kuinka paljon tahansa, kun sille päälle satun, ja huutaa ja ärjyä, aivan niin kuin Matti oikealle Mustalle Ruunalle.
Lallulle saa ärjyä, mutta minä en ärjy muuta kuin suotta. Sillä minä rakastan häntä sanomattomasti, enemmän kuin ketään muuta ihmistä maailmassa, enemmän kuin hoitaja Liisaa ja äitiäkin. Hän ei ole ainoastaan ihminen, joka hoitaa hellästi ja niistää nenät ja puhdistaa lumet ja haastelee ja nauraa ja osaa naurattaa, vaan hän on sen lisäksi hevonen, joka vetää ja hirnuu. Hänellä on hevosen voima ja ihmisen äly ja ymmärrys. Olo hänen kanssaan tuntuu turvallisemmalta kuin äidin ja hoitajan kanssa. Se on toisenlaista, jotakin aivan erikoista turvallisuutta. Heidän on kaikki pehmeää, kädet, povi, polvet. Lallulla on kaikki lujaa, jäntevää. Eikä hän kuitenkaan käske eikä määräile niinkuin ne, vaan tottelee ja toimii nurkumatta, vastustelematta saamiensa ohjeiden mukaan. (»Nyt tuonne! Nyt tuonne!») Ei hän ikävysty eikä haukottele eikä koeta suotta huvittaa silloin, kun ei ole itsellään hauska, ei koneellisesti lallattamalla tai hihittämällä, niinkuin vain pikkulapsia huvitetaan. Hän käsittää, että on ero pikkulapsen ja pikkupojan välillä.
Lähtö pihasta tapahtuu, niinkuin sen aina täytyy hyvällä hevosella: puhaltautumalla täyteen laukkaan, niin että selkä suloisesti retkahtaa ja käy kuin vihuri selkäpiin läpi. Mutta sitten vauhti pian hiljenee, sillä meillä on tänäpäivänä pitkä matka edessä, koko päivän taival, ehkä ollaan yötäkin tällä matkalla, ehkä palataan vasta viikon päästä. Ennen on käyty vain Riihelässä ja Rajaportilla saakka, mutta nyt on määrä käydä edempänä, Oulussa asti. Minä tiedän, että Oulu on kaupunki, josta tuodaan suolaa ja sokeria ja renikoita ja että sinne on kaksikymmentäviisi penikulmaa. Minä tiedän, mitä on suola ja sokeri ja renikat, mutta minä en tiedä, mitä on kaupunki. Minä tiedän, että Rappulasta Porttilaan on penikulma ja että toinen peninkulma on Porttilasta Tuulimyllylään ja kolmas Riihelään ja neljäs Rajaportille, mutta minä en koeta kuvitellakaan, kuinka paljon on kaksikymmentäviisi peninkulmaa.