Eilen oli jo vähällä tulla lähtö Ouluun, mutta Rajaportilta täytyi kääntyä takaisin, kun ei ollut vällyjä eikä evästä ja kun rupesi jalkoja paleltamaan.
Ei puhuta mitään, sillä Polle ei saa puhua, ainoastaan hirnua juostessaan ja syytää jalkopohjistaan lunta silmille, ollakseen oikea hevonen. Levähtäessä ja syöttöpaikoissa minä kuitenkin sallin Pollen muuttua Lalluksi, rengikseni, joka tekee, mitä minä käsken, ja joka siitä palkkioksi saa syödä minun eväitäni ja ryypätä maitoa pullosta. Saapi se juoda kahviakin, jos Meikälässä ja Heikälässä sattuvat keittämään. Mutta kun minä sanon: »Soh Polle!» ja maiskautan, täytyy sen heti muuttua hevoseksi.
Me kuljemme näin alkutaipaleesta vain tuttuja seutuja. Nämä ensimmäiset paikat ovat monesti ennen käytyjä, mutta nyt ei ole aikaa niissä virkailla, nyt täytyy rientää. Hurautetaan koivujen alitse ja Ison-Porttilan läpi pihan, sitten kuljetaan Elo-Aittalan talon editse. Siellä ei asu muita kuin hiiriä ja siellä on kissa isäntänä. Tuulimyllylä jää vasemmalle ja on aina jäänyt, sinne ei saa mennä, sen siipi saattaisi tarttua takin helmaan ja kiepauttaa niin korkealle, ettei milloinkaan tulisi takaisin. Kun ollaan siinä, on kuljettu kaksi penikulmaa.
Siinä on alamäki petäjikön läpi ja Polle rietautuu menemään niin, ettei tahdo kelkassa pysyä. Riihelän talot näkyvät! Riihelässä on kolme taloa: Vanha-Riihi, Uusi-Riihi ja Ruumenlato. Vanha-Riihi on minun taloni, minä olen sen isäntä, minun täytyy välttämättä käydä sitä joka päivä katsomassa. »Ptruu, Polle!» Vanha riihi lämpiää. Varpuslauma pyrähtää sen edestä katolle. Puimavarsta riippuu oven päällä ja pitää sitä raollaan, jotta savu pääsisi ulos. Minun täytyy käydä katsomassa, onko siellä kaikki, niinkuin pitää. Kiepahdan sisään korkean kynnyksen yli. Savu on melkein lattian tasalla, ja minun pitää paneutua vatsalleni, jottei se pistäisi silmään. Lyhteet risahtelevat savun sisässä ylhäällä parsien päällä ja pitkä tähkäolki riippuu alas. Suuret puut palavat kumeasti paukahdellen uunissa. Siinä on sanomattoman suloista ja lämmintä ja salaperäistä. Ja minulta unohtuu kaikki muu.
Polle hirnahtaa, mutta minä en ole tietävinäni. Antaa sen vain hirnua, minä vain katselen, kuinka tuli syö suuria puita. Se haastaa syödessään jotakin, jota en oikein ymmärrä. Polle hirnahtaa toisen kerran. Sillä on kiire Ouluun. Tekisi mieli vielä kuunnella tulen puhetta, mutta täytyy kai kuitenkin lähteä.
Oikeastaan minä en enää välittäisi lähteä koko Ouluun, Oikeastaan olisi paljoa hauskempi riisua Polle Lalluksi ja mennä sen kanssa Olkilatoon heittämään kuperkeikkoja katosta lattiaan niinkuin eilen ja ennen. Polle näyttää olevan hiukan äksyllä päällä, ravistelee aisojaan ja kaapii lunta jalallaan. Ei aina tiedä, onko se sillä päällä oikein vai suotta. Minä tuskin saan sen päästetyksi ja hypätyksi rekeen, kun se puhaltaa menemään, niin että on vähällä paiskata riihen nurkkaan. Minä ärjäisen: »Ptruu!» Silloin se pysähtyy kokonaan, niin että olen lentää suulleni. Minä sanon: »Soh!» ja silloin se taas kyllä lähtee, mutta lönkyttää laiskasti ja vastahakoisesti. Enkä minä saa sitä mitenkään parantamaan vauhtiaan: vähän nykäistyään se taas vain lönkyttää.
Riihelän takaa alkaa petäjikkö ja pitkä taloton taival. Polle ei näy välittävän minusta vähääkään. Ei käännä kertaakaan päätään jäljelleen päin. Minä tahtoisin puhua sen kanssa, mutta enhän saa puhua, kun minä itse olen kieltänyt, että aisoissa ollessa ei saa puhua, vaikka minä kuinka siihen houkuttelisin. Tuntuu kuin olisi kauhean kauan siitä, kun lähdettiin Riihelästä ja vielä kauemmin siitä, kun oltiin kotona. Minua alkaa arkiuttaa ja pelottaa. Tuolla näkyy Rajaportti, mutta kauhean pitkän matkan päässä, eikä se ole vielä puolimatkassakaan Ouluun.
—Lallu! sanon minä, mutta se ei ole kuulevinaankaan.—Polle!—nyt se kyllä tuntee nimensä ja kääntää vähän päätään ja katsoa muljauttaa, mutta ei vieläkään mitään virka. Minä tahtoisin jo kääntyä takaisin, mutta en saa sitä sanotuksi.
—Saat sinä sanoa jotakin, jos tahdot. Mutta se vain ravistaa päätään ja painaa eteenpäin. Kuta kauemmaksi tullaan, sitä hyljätymmältä tuntuu. Riihelää ei enää näy eikä muutakaan kotipuolta. On sitä vaille, etten pillahda itkuun. Siellä saattaa olla isoja koiria ja irtonaisia isoja härkiä ja äkäisiä pässejä ja jos mitä.—Olen vielä sillä ikäasteella, että kaikki tuntematon ja tietymätön peloittaa. Poika pyrkii seikkailuihin, lapsi karkaa kotiin, niin pian kuin tuntee uutta ja outoa. Pellon takaa, rannasta, marjametsästä hän rientää pihaan, tupaan, kun näkee vieraiden tulevan, ja karkaa uunille pappiakin pakoon. Hänessä on pesävaisto voimakkain tunne, niinkuin ketunpojalla, joka kyllä uskaltaa pesän suulle leikkimään, mutta ei koskaan loittone siitä sen edemmä, kuin että vähimmänkin risahduksen tai oudon äänen kuultuaan ehtii sisään. Kuta lähemmä Rajaporttia tulemme, sitä enemmän mieltäni ahdistaa. Siinä on korkea, luja pisteaita. Sen tuolla puolella on ulkometsä, synkkä ja sakea. Tätä edempänä en ole koskaan käynyt. Se on minulle maailman laita. Polle pysähtyy yht'äkkiä ja sanoo:
—Kah, siinäpä on kulkenut susi menn'yönä aitovartta … tuoss' on istua vokottanut, mutta eipäs ole vielä uskaltanut tulla veräjästä sisään.