—Taputa Ukkoa lautaselle.
Minä irroitan toisen käteni Lallun kaulasta, kurkottaun ja taputan kuin taputankin. Se on urotyö, minä tunnen tekeväni jotakin aivan erinomaista ja minä ihmettelen itseäni, etten sen enemmän pelkää. Minä teen sen, vaikka selkäpiitäni karmaisee ja poskissa kihelmöi, niinkuin silloin, kun minua saunassa valellaan haalealla vedellä.
Ennenkuin taas muutan Lallun Polleksi, mietimme, mihin sitten menemme. Päätetään ajaa ensin Meikälään ja sitten Heikälään, aivan niin kuin eilen, ja sittenpähän nähdään minnekä sieltä.
Meikälä on meidän rakennus, missä on tupa toisessa päässä, porstua vähä. Heikälä on heidän rakennuksensa. Me emme aja isoa tietä pihaan, josta olimme lähteneet, vaan takatietä aittojen ja liiterien solitse, joihin olemme tehneet omat uramme, takapihalle takarappujen eteen. Tulemme kuin vieraaseen taloon, jossa emme tunne ketään eikä kukaan tunne meitä. Menemme tupaan, istumme penkille pöydän ja oven väliin. Se ei ole Liisa, joka ottaa leipiä uunista, vaan jonkin vieraan talon emäntä.
—Mistä kaukaa on vieraat? se kysyy.
—Hinttulan Tinttulasta.
—Hinttulan Tinttulasta.
Lallu keksii joka kerta uuden kummallisen nimen ja minä kertaan sen.
—Minnekä kauas on matka?
—Rittulan Ratulaan.