—Rittulan Ratulaan.
—Saisiko talosta ryyppäämistä?
—Saahan sitä ja saa ruokaakin, jos haluttaa.
—Meillä on itsellämme eväs.
Liisa haastattelee minua niinkuin aikamiestä ja minä vastaan samaan tapaan.
—Kuka se on tämä toinen mies?
Hauskuus on siinä, ettei Liisa ole tuntevinaan Lallua, mutta varsinkin siinä, että hän sanoo: tämä toinen mies.
Me syömme voileipämme ja ryyppäämme maitoa. Piiat kulkevat edestakaisin joissakin tavallista tärkeämmissä hommissa. Täti Laurakin on taas tullut. Se on suntion emäntä. Se tuli jo eilen. Se on se, joka tuo pieniä lapsia joka taloon, niin pian kuin kerkiää. Se makasi viime yönä äidin kamarissa ja minun täytyi maata toisessa kamarissa isän sängyssä.
Sitten me lähdemme taas, menemme Meikälästä Heikälään, heidän pytinkinsä päitse heidän puutarhaansa, jossa meillä on lumilinna ja monenmoisia teitä ja polkuja puiden ja marjapensaiden lomitse. Sinne katsoo meitä ikkunasta ja nyökyttää meille iso valkea parta ja korkea kalju otsa, jolla on lasisilmät ja piippu hampaissa. Se on Lallun hyvin vanha pappa, joka ei milloinkaan tule ulos eikä milloinkaan käy pihalla niinkuin muut ihmiset. Toisen kamarin ikkunan edessä on aina valkoiset uutimet, joita ei milloinkaan siirretä syrjään. Siellä sairastaa Lallun mamma. Minä pääsin eilen pujahtamaan hänen huoneeseensa. Hän makasi korkeaksi laitetulla sängyllä, päässään valkoinen myssy. Käsi riippui rentona alas. Sen alla lattialla vuoteen vieressä oli astia. Laura hommasi siinä jotakin. Kun se näki minut, huusi se vihaisesti: »Viekää pois se poika.» Minä kuulen suoniraudan napsauksen ja ehdin nähdä verta ruiskahtavan paksusta käsivarresta, mutta sitten minut retuutetaan pois, vaikka huudan.
—Minkätähden sinun äitisi on niin sairas? kysyn minä ikkunan alla.