—Sinunkin äitisi tulee pian sairaaksi, sanoo Lallu.
—Ei tule.
—Kyllä se tulee, hyvin sairaaksi.
—Ei tule … sinä narraat … et saa … minä tahdon kotiin.
—No, ei tule … ka, ei tule!
Se aikoi narrata, mutta eipäs uskaltanutkaan. Äiti ei saa tulla niin sairaaksi, että minut ajetaan pois hänen luotaan enkä saa olla sisällä, kun hänestä lyödään suonta. Tulemassa ollut itku vaihtuu voiton tunteeseen. Ja siitä minä yht'äkkiä tulen hyvin mahtavaksi, niin että käsken ja komennan ja riuhdon ohjaksia ja ajan hankeenkin. Polle tottelee nöyrästi, kuljettelee minua minne vain vaadin: takaisin pihaan, tallin ja liiterin taa ja sieltä Meikälän ja Heikälän solalle, josta menee tie saunaan ja nuottakodalle ja rantaan.
Siinä hän yht'äkkiä unohtaa olevansa hevonen ja huudahtaa:
—Koivuniemen miehet ovat nuotalla meidän rannassa!
Hän rientää täyttä karkua sinne saunan editse ja nuottakodan ohi. Minulta pääsee suitset kädestä ja minun täytyy pitää kelkan laidasta kiinni pysyäkseni. Hän on kuin pillastunut eikä pysähtyisi, vaikka pyytäisinkin. Yht'äkkiä hän päästää aisat ja jättää minut kelkkaani jäälle ja loikkaa avannolle sekaantuen siihen myllerrykseen, mikä siinä on. Minä en saa selkoa siitä, mitä se oikein on. Se on vain jotakin käsien ja hartiain ja jonkin suuren ja märän myllerrystä ja kiihkeätä polskutusta. Minun kelkkani on luisunut reen viereen, jossa on vasuja ja kontteja ja jonka edessä seisoo hevonen ja pureksii heiniä. Lallu on minut kokonaan jättänyt, temmannut mieheltä tarpoimen ja polskuttaa vimmatusti, samalla kun miehet lappavat sitä suurta ja märkää jäälle. Minä olen niin tyrmetyksissäni, etten älyä edes ruveta itkemään. Tunnen ensi kerran sen, mikä sitten niin monta kertaa on uudistunut: täydellisen avuttomuuden, jälellejäämisen, kykenemättömyyden pysyä perässä ja olla mukana ja millään tavalla ryhtyä asiaan. Se on jotakin omituista, merkillistä, yliluonnollista, outoa touhua, ulkopuolella minua, minuun niin kuulumatonta, etten ole edes utelias tietämään ja ottamaan selkoa siitä, mitä se on. Minä tuijotan vain koiraan, jonka yht'äkkiä olen huomannut käppyrässä jäällä, ja koetan olla niin hiljaa, ettei se huomaisi minua eikä tulisi luokseni. Sill'aikaa touhu on vähitellen hiljennyt. Ne nostelevat sitä suurta ja märkää jäältä rekeen.
—Tule katsomaan, sanoo Lallu.