Koetan useampana päivänä parastani. Ei mikään auta. Juoksutan sitä lopulta maantiellä. Niin kauan kuin mennään poispäin, se juoksee edellä iloisesti ja häntä kiveränä, vetää minua vimmatusti mukanaan, nuuskii ja tekeepä tehtävänsäkin, mikä minusta sen puolelta on ilmeinen suosionosoitus minua kohtaan, niinkuin semmoinen oli ollut minulta hoitajaani kohtaan pienenä ollessa ennen maata panoa. Näin on, niin kauan kuin juoksemme poispäin kirkolle päin. Mutta kun käännyn kotiin, lyykähtää kaikki ennalleen. Otti ei juokse enää edellä, vaan laahustaa perässä, alakuloisena ja vastenmielisesti, häntä lerpallaan. Taputtelen ja kiihoittelen sitä turhaan, se pistää juoksuksi ainoastaan pakosta. Se kai luuli, että minä lähdin viemään sitä sen kotiin ja että minä taas sitä narrasin.
Minua alkaa säälittää, kun isäkin sanoo, että mitähän sinä meinaisit, jos minä veisin sinut Piekäälään ja jättäisin sinne ja Piekäälän poika kytkisi sinut penkin jalkaan.—»Minäpä en olekaan—koira», aioin sanoa, mutta jäi sanomatta. Minä tunnen, etten koskaan tule voittamaan sen luottamusta ja ystävyyttä, niin kauan kuin pidän sitä vangittuna, ja niin kauan kuin se ei ole unohtanut petosta, jonka avulla sen vangitsin.
Päästän sen siis irti, menköön, jos menee, mutta ihme ja kumma, se ei menekään. Niinkuin ei meidän välillämme olisi ollut mitään väärinkäsitystä se juoksee iloisesti kanssani portin taa haukkumaan sikoja, joiden päälle sen usutan. Me ajamme ne taas niinkuin ennenkin maantielle ja maantien taa ja palaamme yhdessä takaisin. Otti juoksee edeltä kyökkiin ja syö voileipiä kädestäni toisen toisensa perästä, niin että sylki roiskaa. Sillä välin se kierähtää lattialle ja puraisee kirpun häntänsä juuresta, ja kun silloin riennän raaputtamaan sitä vatsan alta, niin se kellahtaa selälleen ja naputtaa jalallaan lattiaan.
Kaikki sanovat, että nyt on Otti kotiutunut, nyt ei sitä enää tarvitse pitää kiinni. »Sen on koira, jonka kädestä syöpi.»
—Haistapas tuota, sanoo Pekka ja heittää orrelta vanhat rukkaset Otin eteen.
—No, siinähän ne on ne Piekäisen rukkaset, joita se ei lähtiessään löytänyt! huudahtaa joku.
Otti haistelee entisen isäntänsä rukkasia, mutta ei näytä olevan niistä milläänkään. Sitten se ravistaa turkkiaan ja menee hiljaa ovelle ja pyrkii ulos. Mennään yhdessä ja Pekka seuraa perässä. Otti nuuskii vanhan tuvan nurkkaa, sirauttaa siihen ja rapsii takajaloillaan muutamia kertoja maata jäljelleen päin, kivertää häntänsä ja röyheltää selkäkarvansa. Sitten se ojentaa kaulaansa, päästää ilmoille ulvahduksen ja lähtee päättävästi, mutta rauhallisesti juoksemaan portille. Minä lähden perässä, mutta silloin se lisää vauhtiaan.—»Otti se, Otti se, Otti se!» Mutta se on jo pistänyt laukaksi, suoristanut häntänsä ja loikannut korentona aidan yli portin pielitse. Maantiellä se vielä kerran ulvahtaa mennessään minulle viimeisiksi jäähyväisiksi.
Korvissani kaikuu vielä tänäkin päivänä oma huutoni: »Otti se, Otti se, Otti se!»—kiihkeänä, surkeana, valittavana ja lopulta itkuun tukehtuvana. Takanani tuvan rappusilla ilkkuu ja ivaa minua renkipoika huutaen samaan äänilajiin, vaihdellen sitä minun mukaani: »Heitti se, heitti se, heitti se!» En välitä, huudan vain yhä hämärtyvään iltaan, maantielle ja kirkolle päin, kosteata syksyistä etelätuulta vastaan, joka kohahtelee raskaasti pihan koivuissa.
Minä tiedän, ettei se enää tule, mutta huudan kuitenkin. Renkipoika tekee yhä samoin, nyt oikein laulamalla;
»Otti se, heitti se, otti se,
heittihän Otti se, heittipä se!»