Raivostun ja käyn hänen, suuren roikaleen, kimppuun ja isken olkani takaa. Satutan ranteeni hervottomaksi hänen ojennettuun, luisevaan nyrkkiinsä. Syöksen parkuen sisään ja kantelen äidille, että Pekka minua löi. Mutta äiti on nähnyt, että minähän päin vastoin löin Pekkaa —ja suruni ja epätoivoni on rajaton.

JOULULLE KOTIIN.

On ollut elämässä muutamia riemun hetkiä, joiden muisto vielä vuosien päästä ajaa veren vanhassa ruumiissa karkeloimaan ja mielen keveänä liekehtimään. Kotiinmatka koulusta joululuvalle ensimmäisen syyslukukauden päätyttyä on yksi niistä, kenties kaikkein voimakkain.

En luule, että tuohon kotihaluun niin paljon vaikutti ikävä. Kerran alkuun päästyä kului aika koulussa jotakuinkin, varsinkin kun tuli huomaamaan, etteivät opettajat sentään olekaan hirviöitä ja että kortteeritädit voivat olla aika ystävällisiä, välistä kenties ystävällisempiä kuin oma äiti; ainakin tekivät he parastaan viihdyttääkseen ja voittaakseen luottamusta. Luulen, että selitys ikävään on haettava siitä, että kodin kuva oli, niin omituista kuin se onkin, melkein kokonaan mielestä kulunut uusien vaikutuksien tieltä. Saattoi esim. välistä tapahtua, etten ollenkaan muistanut, minkä näköinen äiti oli, kun rupesin häntä ajattelemaan. Veljet ja sisaret olivat kaikki yhdennäköisiä valkopäitä, joista en saanut syntymään minkäänlaista erikoiskuvaa. Tarve täyttää tuolla tavalla syntynyttä aukkoa oli luultavasti se, joka voimakkaimmin vaikutti haluun päästä omaisia näkemään.

Kuta lähemmä joulua tultiin, sitä suuremmaksi se halu kasvoi. Ensin siitä vain joidenkuiden toverien kanssa haaveiltiin, mutta vähitellen muuttui se koko luokan yhteiseksi. Enhän kerro mitään uutta, kun kerron, että ensin luettiin viikkoja, sitten päiviä ja lopuksi tunteja. Luokan parhaat matemaatikot olivat jo monta viikkoa ennen laskeneet, montako tuntia, minuuttia ja sekuntia on siihen, kun »päästään». Tulos kirjoitettiin taulun yläreunaan, mutta täytyi rehtorin käskystä siitä pyyhkiä, jolloin se siirtyi taulun takapuolelle, missä eli ja kehittyi päämääräänsä kohti. Joka päivä käytiin sitä siellä muuttamassa ja tarkistamassa. Tuntui siltä kuin olisi suuri voitto saavutettu joka kerta, kun sataluku muuttui, vielä suurempi, kun se kokonaan katosi. Silloin pantiin toimeen yleinen telmiminen luokalla, josta sitten seurasi ankarat nuhteet. Syy saatiin selville ja korkeimman omakätisesti tarttui rehtori jäniksenkäpälään ja pyyhki takapuolenkin taulua puhtaaksi.

—Mutta viimein tempasi yleinen hurmaus ukonkin mukaansa. Kun hän viimeisen edellisen päivän aamuna saapuu rukouksien jälkeen tavalliselle tarkastusmatkalleen ja huomaa kyynärän korkuisilla kirjaimilla taululla julistetuksi: »Nyt ei ole enää kuin 24 tuntia jäljellä!»—ei hän voi olla suutaan nauruun vetämättä ja hänen täytyy tyytyä siihen, että luokka ulvoo ilosta hänen antautumiselleen.

Viimein ei ollut tuntia, ei minuuttia eikä sekuntiakaan jäljellä, kaikki oli sulautunut suureksi nollaksi, joka jätettiin taululle ammottamaan ja joka siinä tavattiin vielä kevätlukukauden alussa. Vihurituulena karattiin alas rappuja ja pitkin katuja, ja tuskin oli turkki päälle saatu, kun jo heittäydyttiin rekeen ja ajettiin laukkaa tullista ulos—siihen aikaan ei ollut olemassa mitään poliisijärjestyksiä hurjaa ajoa kieltämässä, ja vaikka olisi ollutkin, tuskinpa niitä olisi toteltu.

Minua niinkuin kaikkia muitakin oltiin »omalla» hakemassa. Vähitellen saavuttivat toiset toisensa ja ennen ensimmäistä syöttöpaikkaa oli matkue kasvanut puolikymmentä hevosta käsittäväksi jonosi.

Oli se omituista matkantekoaan! On vieläkin mahdoton ymmärtää, miten mieliala kaksi vuorokautta, yötä ja päivää, saattaa pysyä yhtämittaisessa huumauksen tilassa, joka lisäksi vielä kohoamistaan kohoaa. Syöttöpaikoissa oli alinomainen mylläkkä niiden kahden tai kolmen tunnin kestäessä, jolloin hevoset levähtivät. Eväät levitettiin pöydälle ja yhteisesti nautittiin, syödessäkään ei aina maltettu olla painia lyömättä ja yhtenä mylläkkänä menivät nurkat, pöydän alukset ja sängyt, vaatteet menivät sekaisin, päällyskengät, hatut, kintaat, huivit, välistä turkitkin vaihtuivat. Matkalla olisi oltu ohjaksissa, jos olisi saatu, mutta rengit, joilla oli hyvin vähän luottamusta näihin herroihinsa, pitivät huolen siitä, ettei hevosia ajettu viallisiksi. »Telmikää keskenänne, mutta antakaa hevosten olla rauhassa!» Ja me telmittiin keskenämme. Ei sitä ylämäkeä, jossa ei toisiamme hankeen survittu, ei sitä taloa, jonka kohdalla ei hihkaistu, ei vastaantulijaa, jolle ei »heitä» huudettu. Hevoset ja reet olivat yhteisiä. Käytiin vuoroin kutakin koettamassa. Yhteisestä sopimuksesta heittäysi koko poikalauma samaan rekeen, eivätkä silloin auttaneet renkien vastalauseet eikä mitkään. Vanha ruunakin sai luultavasti ensi kerran eläessään laukkaa pistää. Se innostui siitä niin, että ei herennytkään, vaan laski yhtä menoaan pari virstaa ja kaasi lopulta rekensä täyden syvään lumiojaan, josta vasta pitkien potkimisten ja päristelemisten jälkeen selvittiin.

Ja sitä semmoista menoa kesti niin kauan kuin matkaakin. Matkan teko oli käynyt niin pääasiaksi, että sen määrää ei joudettu ajattelemaan, ennenkuin kirkon harja alkoi kuumottaa metsän takaa. Mutta silloin sai kaikki muu väistyä. Toverit ymmärsivät asemansa ja poistuivat reestäni. Nahkaset ja tyynyt asetettiin järjestykseen, minut peitettiin niiden sisään, ja sen tehtyään vetäytyivät he omiin rekiinsä kukin. Säälittivät he minua vähän nuo, joilla, Kajaanista ja sen takaakin ollen, vielä oli toiset puolet matkaa edessään. Olisi säälittänyt enemmänkin, elleivät tutut paikat olisi kokonaan mieltäni kiinnittäneet. Se oli tuollaista naurun ja itkun sekaista sanomattoman suloista tunnetta, joka sydänalassa ensin kuin syttyy palamaan, niin että melkein polttaa, ja sitten niin merkillisesti haalistuu, kuin olisi sen päälle metoista vuodatettu. Että siinä todellakin nyt on silta … ja kamreerin talo ja kauppapuoti … ja kirkko ja iso pappila ja sen riihet … että tuo aita ja tuo veräjä … ja tuolla koti, tuossa koti, tässä koti! Isän kamarin ikkunassa näkyy kasvoja ruudussa kiinni … nyt ne katoavat … nyt lentää porstuan ovi auki … sieltä syöksevät pihalle … toisia tupruaa kyökin ovesta ja tuvasta. Nahkaset reväistään päältäni, yksi nostaa jaloista, toinen kannattaa turkin kauluksesta, kolmas vyöstä riuhtoo … nauretaan, hihkutaan, koira haukkuu, porokello älisee ruunan pudistaessa valjaita—se on kaikki, sanalla sanoen, niin suloista epäsointua, sellaista niin kaunista kakafoniaa, että olisi turha yritys saada siinä oma äänensä kuuluville, jonka vuoksi en yritäkään enää jatkaa.