KOTIPUOLENI RAUTATIE.
Vaikka olin nähnyt sitä rakennettavan, ajanut sen yli sekä reellä ja polkupyörällä että höyryveneellä siihen aikaan, kun sitä alettiin perustaa maahan ja mereen; vaikka olin lehdistä lukenut, että väliaikainen liikenne oli alkanut, ja asemahuoneiden seiniltä silmät suurina tutkinut pienoista aikataulua tuttuine nimineen—niin en kuitenkaan vielä oikeastaan osannut uskoa, että se rautatie todellisuudessa oli olemassa. Sillä minuun oli vuosien kuluessa syöpynyt taikauskoinen usko siihen, ettei kotipitäjäni koskaan voi tulla rautatietä saamaan.
Tuo epäusko kai oli osaksi syntynyt siitä, että tällä radalla oli ollut niin monta vastusta voitettavanaan: karjalaisten kilpailu, Kallaveden ylimeno, rantaratain ja kaikenlaisten muiden ratain kilpailu, mutta ennen kaikkea ja surkeata sanoa—kielikysymys. Olin silloin Pariisissa, kun asian lopullinen kohtalo oli säädyissä ratkaistava. Kuta kauemmaksi kotoa joutuu, sitä kokonaisemmaksi, sitä kauniimmaksi tahtoisi kansaansa ja maatansa kuvitella. Kun silloin saa lukea, että rautatieasiassa, puhtaasti aineellisessa asiassa, kaikki puolueet yht'äkkiä seisovat vastakkain, vetämässä köyttä kukin omaan puoleensa, niinkuin säädyt tekivät Iisalmen radasta ja Helsingin rantaradasta päättäessään, niin eihän ole ihme, jos odottaa joka hetki, että köysi katkeaa ja vetäjät lentävät selälleen. En silloin surrut tai ehkä paremmin suututellut niin paljon näiden ratain kohtaloa kuin sitä, että semmoinen näytelmä on meillä mahdollinen. Olisiko kohtalon kostoa voinut sanoa liian kovaksi, jos nämä molemmat radat olisivat muuttuneet joksikin »sillaksi», joka ei vienyt Suomen vesien poikki, mutta jonka alaitse Suomen vedet kuitenkin virtasivat, sillä Nevahan se Laatokkaa ja Saimaata ja Kallavettä mereen nielee … ja nielee.
Mutta eihän nyt niin kuitenkaan käynyt. Kaikki esteet voitettuaan rakentui rata, täyttyi Kallavesi. Epäuskoni joutui häpeään … enkä minä kuitenkaan tahtonut uskoa silmiäni enkä korviani. Vaikka olen sillä kulkenutkin, tuntuu minusta yhäkin siltä, kuin olisi se ollut unennäköä.
Tämä kai tulee siitä, että aina kun tätä taivalta ajattelen, astuu se eteeni semmoisena, kuin se oli, ennenkuin se raudoitettiin, ja niine muistoineen, jotka on siihen yhdistetty niiltä ajoilta, jolloin sitä vielä hevosella ajettiin.
Ne muistot ovat miltei jokavuotisia matkamuistoja lähes kolmenkymmenen vuoden ajalta. Ensin pikkupoikana, kymmenvuotisesta kahdeksantoista vuotiseksi, kotoa Kuopioon kouluun ja koulusta kotiin. Sitten ylioppilaana, sitten minkä minäkin. Se ei ollut mikään vähäpätöinen tapaus, ei mikään »saisinko edestakaisen piletin?» tuo, kun jonakin tammikuun aamuna, jolloin ei päivä vielä kajastanutkaan, istuttiin pappilan pihalla reslaan ja lähdettiin »omalla» tai jollakin mökkiläisen hitaalla tai laiskalla »myötyrillä» kituuttamaan Kuopiota kohti. Senaikuisen kulkunopeuden kukkana, jonka määrääjänä oli se, että hevonen ei saanut hiota tai jos hikosi, että sen piti syöttöpaikassa kuivaa, vaikka olisi siihen puoli päivää mennyt, oli ehtiä Pöljälle yöksi kuusi penikulmaa päivässä ja siitä seuraavana päivänä kolmen penikulman matka puolen päivän aikaan Kuopioon. Se oli siis oikea »reissu», jonka juhlallisuutta lisäsi kuorman suuruus, sillä siihen aikaan käytiin koulua omin eväin, vietiin mukana puolivuotinen muona: leivät, lihat, voit, kaikki pitäjältä saadut, jopa joskus maitokin, niin paljon kuin sitä mahtui jäädytettynä lelliin.
Hitainen kulku oli omansa mitä voimakkaimmin painamaan kaikki tien varrella olevat talot ja maisemat mieleen; jokainen käänne, jokainen myötä ja vastamäki, silta, puro, järvi, pelto, metsä, hongikko, talo ja torppa muuttuivat aina uudistuvina muistoina sisällöksi, osaksi omasta elämästä, joihin kiintyi iloa täi surua, mielihyvää tai vastenmielistä vaikutusta aina sen mukaan, millainen oli sää, millainen keli, kuljettiinko kotiin vai kouluun päin. Syöttöpaikat, nuo senaikuiset »asemat», ja haukkuupaikat, nuo senaikuiset »pysäkit», joissa hevosia ei riisuttu, vaan ainoastaan aisain sisässä annettiin kauroja puraista —ne olivat merkkipaikkoja, tuttuja taloja, joita muistellessa vieläkin sydän lämpenee, lämpenee varsinkin muistellessa isoja, lämpimiä pirttejä, joiden liesissä kahvit keitettiin, joiden pöydille eväät asetettiin—ah, niitä mamman eväitä!—ja asukkaat olivat kuin omaisia. Semmoisia syöttöpaikkoja oli muistettavin Honkaniemi Lapinlahdella, jonka pihan läpi talvitie kulki, jonne tie maantieltä kääntyen toi yhtämittaista jylhää hongikkokangasta ja ohi talon tuulimyllyn, jonka huitovia siipiä hevoset melkein aina säikähtyivät. Siinä eleli Tahvo, pitäjän suntio, hiljainen, tyynesti tarinoiva ja hyväntahtoisesti hymyilevä kirkonmies ja hänen vaimonsa Ulla, joukeamuotoinen, arvokas emäntä.
Pajujärvellä, vain puolentoista penikulmaa Lapinlahdelta, oli muutamassa mökissä »pysäkki», jota hoiti tuttava, eräs isäni entinen palvelija, »herännyt» ihminen, niinkuin yleensä kaikki tuttavat siihen aikaan. Tai ajettiin myöskin kievariin, jonka kamari oli siitä kuuluisa, että tulipa siihen mihin aikaan tahansa, se aina oli lämmin ja hiilet aina uunissa kimmelsivät. Pajujärvi oli siitäkin merkillinen, että siitä lähdettyä matka jo oli »enemmässä kuin puolessa»: varsinkin kotiinpäin mentäessä oli tieto tästä aina omansa mieltä virkistämään. Taival Pajujärveltä Pöljälle teki kuitenkin aina ikävän ja alakuloisen vaikutuksen. En tiedä, mistä se oikein tuli, sillä seudut ovat kylläkin kauniit ja vaihtelevat ja tien varrella on taloja ja viljelyksiä. Ehkä tuli se siitä, että useimmittain oli jo pimeä tällä taipalella ja lyhyt talvipäivä mailleen mennyttä. Vai oliko se sitä, että tällä välillä siirryttiin omasta Iisalmesta, johon Lapinlahtikin kuului, Kuopion pitäjään, siis vieraaseen, outoon maailmaan. Lapsena saavat sellaiset asiat suuren, tärkeän merkityksen.
Niinkuin jo mainitsin oli Pöljä yöpaikkana Iisalmesta tultaessa ja usein Kuopiostakin, sillä kun koulusta päästiin tavallisesti puolen päivän aikaan, sopi aina yöpyä Pöljälle. Mutta mikään rauhallinen yöpaikka se ei ollut. Huoneet olivat tavallisesti koululaisia täynnä ja aisakellot soivat, ovet narisivat ja paukkuivat ja hevoset hirnuivat ulkona koko yön. Ja aamulla herätettiin jo varhain, paljoa ennen päivän nousua, juuri kun oli ehtinyt makeimpaan uneensa vaipua. Se oli esimakua kouluelämästä, joka oli loppumatonta taistelua aamu-unen kanssa. Sitä oli alkutaivalkin yöpaikasta lähdettyä. Pieni mies istuu reen perässä toisen pienen miehen vieressä, välistä piipottaa siinä kolmekin päätä yksien nahkasten alta. Reen jalas natisee, hevonen hölkkäisee nukuttavan hitaasti, ja tähtien tuike tai tuon äärettömän surullisen aamukuun valju loiste hypnotisoi niihin tuijottavaa silmää sulkeutumaan. Ripset jäätyvät toisiinsa, poskea kirvelee, jalkaa paleltaa ja kylmä kouristaa koko ruumista. Täytyy herätä, mutta taas tekee mieli nukkumaan, uni vetää kuin johonkin pyörryttävään, pohjattomaan kuiluun, kunnes päivä alkaa valjeta ja haihduttaa unen.
Mutta on niitä miellyttäviäkin muistoja. On saavuttu harjanteelle, josta näkyvät Nilsiän avokylkiset vaarat, Kinahmit vai mitä lienevät, aamuruskon kultaamina. Näkyy alavaa metsää ja järviä jalkain alla. Aisakello alkaa poukuttaa—ei kai muuten, mutta kun reki työntää—ja tie on alamäkeä useita virstoja, vasemmalla puolen viljava järvenranta suurine, komeine taloineen—Siilinpäät, Miettilät, Laitilat—ja oikealla puolen ylhäinen harju, salaperäinen vuori, hyypiövuori, joka peittää päivän. Se on reippaasti ajettu taival, se karkoittaa viimeiset unet silmistä ja toivo pikaisesta perilletulosta pitää mieliä vireillä.