Mutta vielä on ylimeno Kallaveden poikki. Uuhmäen ja Puijon välinen uoma on vihaisten viimain kulkupaikka. Aina siinä tuulee, tuossa väljien vesien leveässä salmessa, eivät kestä parhaat nahkasetkaan ja kokoon kyyristyneinä, usein ummessa päin, kyytimiehen kääntäessä selkänsä tuuleen ja pää kippurassa, siitä pyritään yli, umpeen nietostuneen tien hidastuttaessa kulkua.

Vihdoin on päästy Puijon suojaan ja noustu maihin. Ja kuinka viima lieneekin selällä ollut vihainen, täällä oli aina tyyni ja turvallinen ajaa noitten korkeiden, havuisten rantain välissä olevien lampien jäitä, joita kaitaiset kannakset kuin kynnykset toisistaan erottavat. Nämä ovat jo taas tuttuja alueita, täällä on hiihdetty ja mäkiä laskettu, näissä metsissä keväisin ja syksyisin samottu—alkaa näkyä kaupunki ja kuljettu taival kuvastuu mielessä tuonne taapäin niin pitkältä, kuin olisi se alkanut jostakin Lapista, kestänyt toista viikkoa eikä vain toista päivää.

Näin sitä siihen aikaan kuljettiin. Ja menihän se ja hauskaakin oli toisin ajoin, kun sää oli suvinen ja keli liukas. Mutta välistä taas ei ollut mitenkään päästä, niinkuin eräänäkin talvena joululuvalle mentäessä, kun Kallavesi lainehti sulana ja kaikki meidän puolen pojat purjehdimme ääriään myöten täytetyllä lautalla kylmänä, räntäisenä aamuna Kelloniemestä Toivalaan ja koluutimme yhdeksän penikulmaa kärrykyydillä talvipakkasessa routaista, iljanteista maantietä pitkin. Tai kun toisin kerroin täytyi sydän kurkussa pelätä hevosten putoamista alati ulvahtelevan jään alle. Tai kun jäällä oli vettä eikä päässyt ohi riisumatta, kun rahtimiehet valtasivat tien. Puhumattakaan kelirikon ajoista, kun yksi virsta oli sulaa, toinen jäätikköä ja täytyi toinen puoli matkasta astua reen perässä.

Mutta kaikki tämä nyt kuului asiaan, liittyi niin läheisesti elämiseen ja olemiseen, että on vaikea sitä muuttuneeksi ajatella. Ja kuitenkin on se nyt vain muisto, kääntynyt lehti sen paikkakunnan kansan jokapäiväisen elämän historiaa. Se on kokonainen maailma, joka siinä nyt on mennyt mailleen, tarkoin järjestettyine tapoineen, käytäntöineen, tahtoisinpa sanoa aatteineenkin. Sillä tuollaiset ulkonaiset mullistukset muuttavat paljon elämän sisältöäkin. Ajattelen nyt vain niitä, jotka kouluun menevät. Heille oli ennen maantie heidän elämänsä ensimmäisenä tienä ulos maailmaan, nyt on se tie rautatie. Kumpikin näistä matkustustavoista painuu lapsen mieleen aivan eri tavalla, antaa erilaisia vaikutelmia, herättää eri tunteita, kiinnittää eri tavalla herkkää mieltä kotiseutuun. Kouluun lähtö, koulussa olo, kotiin tulo olivat ennen aikaan paljon suurempia tapahtumia, paljoa tärkeämpiä asioita kuin nyt, jolloin saattaa, jos tahtoo, pistäytyä kotiin sunnuntai- ja lupapäivinäkin. Kumpiko aika, kumpiko tapa olla ja elää tässä suhteessa vaikuttaa kasvattavammin, sitä ei nyt tässä voi käydä tarkastamaan.

Mutta se täytyy tunnustaa, että omituisen, miltei aavemaisen vaikutuksen teki minuun Iisalmen radalla kulkeminen, kun sen ensi kerran tein, ja varsinkin kun sen tein Iisalmesta Kuopioon. Varhain aamulla nytkin lähdettiin liikkeelle, tammikuun pimeänä aamuna. Mutta mikä ero valmistuksissa: istuudut vain kuin ajurin rekeen, jonka kannoille ei ole kapsäkkiä sidottu eikä sen päälle kumolleen apevasua, ei ole sevillä pullottavia säkkejä, ei törrötä turkki tötterönä ympärillä, ja sinä ajat—asemalle! Ajat vanhasta kodista asemalle, joka loistaa sieltä peltojen takaa kuin mikä juhlasali ilotulineen. Siinä ei ole vähääkään paikallisväritystä, noissa uusissa huoneissa ei ole mitään vanhaa muistoa, uutta vain kaikki. Ja junavaunussa on sama yleismaailmallinen tunnelma, sama kuiva ritisevän rautauunin lämmin. Jos kuinkakin koetat kuvailla olevasi Iisalmessa, et saa mitään kotoisuuden tunnetta mieleesi nousemaan. Tuossa on tuo kauppias, joka aina ajoi edelle komealla hevosellaan, karhun nahka reen perässä, leveä, punainen vyö suurta supiturkin kaulusta kiristämässä; tuossa tuo vanha koulutoveri, jonka kanssa usein yhteen yövyttiin. Ja me istumme vaunuun ja juna lähtee liikkeelle ja me ajamme siinä, niinkuin ei koskaan olisi muulla tavalla ajettukaan, niinkuin meillä aina olisi ollut tämmöinen huone rekenä ja tuommoinen veturi hevosena.

Mutta tuolla on vanha maantie, jonka yli aina vähän väliä ajetaan. Jokainen sen käänne on tuttu, jokainen puu, jokainen aita. Siinä vilahti Koivikon hovi, siinä on Kallion talo, siinä Peltosalmen tienhaara, siinä Pakaskylä, Nerkoon järvi—eikö totta tosiaan ollut siinä Honkaniemen tuulimylly ja Tahvo seisomassa pirttinsä rappusilla. Ei ole nyt aikaa syöttää, ei edes juottaakaan. Lapinlahden asema petäjämetsän sisässä—siinä ei näy merkkiäkään tutusta maisemasta niiltä ajoilta, kun reellä ajettiin. Mutta Pöljän ohi ei ole päästy nyt enemmän kuin ennenkään, sen nimi ja sen paikka tulee säilymään uusienkin kulkuneuvojen historiassa. Vanhan kievarin isäntä seisoo pysäkin sillalla ja katselee tätä uutta menoa. Niin kauan kuin muistan, oli hän kievaria pitänyt, hevosia toimittanut, kauroja ja heiniä mitannut, eikä talvikausiin silmäänsä kokoöiseen häiritsemättömään uneen ummistanut. Tänä talvena ei kuulu olleen vieraista vastusta. Kun tähän tullessa kului kokonainen päivä, ei nyt talvinen päivä ehdi kunnollisesti aikaakaan, kun siitä jo lähdetään. Ei ole minusta uuden ajan vehkeet tuntuneet koskaan niin merkillisiltä kuin tämän vertailun valossa, asetettaessa tätä uutta taon vanhan rinnalle.

Kallaveden ylimeno on jo pieni ihme ja urotyö uudenkin tekniikan kannalta katsottuna, mutta kun vertaa sitä lumipengertä, jonka kuperalla selällä reki ennen jytysi eteenpäin kiteässä lumessa, tähän hiekka- ja kivipenkereeseen, joka muutamissa minuuteissa kantaa tämän »rautaroikan» rannalta toiselle, niin ei voi muuta kuin kysyä itseltään: onko se todellakin totta?

Tottahan se on. Ja todeksi täytynee se uskoa, koska on sen nähnyt. Mutta sittenkin: kun tahdon johtaa mieleeni oikein pysyvän kuvan kotoisista oloista, loihtia esiin elävimpiä ja kaikkein pysyvimpiä ja ehkä myöskin miellyttävimpiä muistoja jostakin oikein kotoisesta Kuopiosta ja Kuopion takaisesta, joka siitä minulle perikuvana pysyy, niin astuu aina sittenkin eteeni maantiematka jollakin mökkiläisen laiskalla myötyrillä, ja veturi on jotakin outoa, vierasta ja asiaan kuulumatonta. Mutta kai se nyt aikaa myöten sekin sulautuu seutuun ja muuttuu yhtä kotoiseksi kulkuneuvoksi kuin höyryveneet jo ovat, tungettuaan kirkkoveneet tieltään.

HIRVIÖ.

Olen eräänä kauneimpana kesäkuun aamupäivänä matkalla saaristomajalleni Hangonmaan etelärannikolla. Olen laskeutunut junasta Sandön pysäkillä, josta muutamain kilometrien metsä ja niittypolku vie meren rantaan. Se kulkee ensin hiekkanummea hongikon läpi, sitten niittyjä ja lehtoja ja lopulta laakeata hiekkarantaa. On lehdenpuhkeamisen ja käenkukunnan herttaisin aika. Tunne, joka täyttää rinnan, on niitä kaikkein suloisimpia. Vihdoinkin pois pääkaupungista, sen valevallankumouksesta ja valevapaudesta!