Eikä kuitenkaan mikään sotataidollinen keksintö tai sen täydennys koskaan ole vähentänyt sodan mahdollisuuksia, vaan päinvastoin niitä juuri lisännyt, Ei ole ainakaan taannuttu siltä raakalaisasteelta, jolloin naisetkin taistelivat miesten apuna puolustaen piiritettyä linnaa kivillä ja kirkunalla. Onhan todella pian jokainen pommi, joka lentää, jokainen miina, joka räjähtää, osalta, ehkä suurimmalta, naistenkin työtä. Nehän ne nyt—pikku pariisittaresta suomalaiseen piikatyttöön saakka—sorvaa, silittää, täyttää siellä suurissa kulttuurimaissa, niinkuin surkeassa Suomessammekin. Miinassa sanotaan olevan hienot laitteet ja herkät koneet, niitä varten tarvitaan käteviä sormia. On jo historian takainen se aika, jolloin naiset ottivat osaa sotaan vain laupeudensisarina tai istuivat kotona riipimässä haavaharsoa.
Ja keksijän vaimo hymyilee ja jokeltelee lapselleen, josta ehkä sinä samana yönä zeppeliinipommi tekee raajarikon. Hän nostaa kätensä kiroten taivasta kohti. Hänen kirouksensa kuullaan. Samalla hetkellä räjähtää Reinin takana samanlainen pommi samanlaisella tuloksella. Ja kaikki vanhurskaus on täytetty… Tahtoisin vain nähdä, kuinka hieno lady tai sulosilmäinen hausmutter unissaan turhaan pesee viattoman veren tahroja käsistään ja kuinka monta gentlemannia on nyt maailmassa, joiden tarjottuun käteen minun olisi vaikea tarttua.
»Sinä taas saarnaat!»—mutta miksen saarnaisi … saarnasin näin sisässäni koko kesän yksinäisillä onkiretkilläni, sillä enhän päässyt mihinkään näkemättä miinaa jollakin rannalla. Milloin se seisoi mustana ja uhkaavana, milloin kiiltäen kilpaa auringon kanssa, kun sen valo siitä heijasteli sateen jälkeen. Saarnasin itsellenikin siltä varalta, että mistä minä tiedän, enkö minäkin voisi riehahtaa nostamaan jotakuta noista mereen tuulen ja virran vietäväksi sinne, missä tiesin ryövärilaivueiden omilla rannoillani liikkuvan.
Lopulta tietysti totun, en välitä, tunne tylsistyy, siveellinen viha uupuu omaan voimattomuuteensa. Ei kukaan kuitenkaan minua kuule eikä kauhistu minun kanssani, sillä aseistahan meidän aseeton kääpiökansammekin lopulta odottaa onneaan—joskaan ei omistaan, niin toisten, toiset toisten ja toiset toisten—ja odottaessa asestuvat veljet veljiäkin vastaan, kaartit kaarteja. Ja se nyt ei oikeastaan kuulu aivan tähän, mutta kuitenkin: kun isä Suomessa sorvaa tehtaassaan shrapnelleja Saksaa vastaan, äkseeraa hänen poikansa siellä jossakin valmistuakseen tuon isän kustantamana Venäjää vastaan … se on sotakuva Suomesta, näyte meidän moraalistamme maailmansodan aikana, meidän panoksemme kansojen ja oman vapautemme puolesta—sotavoitot ja saksanpojat samassa perheessä! Äkäyn lopulta itseeni ja annan päivän paistaa ja tuulen puhaltaa mistäpäin tahtoo, selvittelen verkkojani, suorin siimojani ja panen salamiinojani minäkin tyhmille turskille ja mitään pahaa aavistamattomille ahvenille ja paistan ja syön ja olen tyytyväinen. Sillä täytyyhän elää… Mutta onko se tarpeellista?
Illan tullen ja yön pitkän synkällä merellä voihkaa ja huokaa.
Merelläkö vain?
Mutta aamu on taas tyven ja ihana.
* * * * *
On taas ihana aamu, suloisin sunnuntai, yksi tämän elinaikani kauneimman kesän monia samanlaisia. Olemme lähteneet sunnuntaipurjehdukselle. Tuuli käy lounaasta, leudosti ja tasaisesti, ei tarvitse välittää purjeista, kun on kerran kiinnittänyt ne ja peräsinkin hoitaa melkein itse itsensä. Vene nousee kotirannasta niemen vartta enkä näytä tarvitsevan kääntää päästäkseni sen yli. Mutta minä käännän kuitenkin, ties' mistä syystä. Purje pullistuu ja minä sanon, uutta venettämme kehuen, ehkä sadannen kerran:—»Katso, kuinka kauniisti se taas nousee».—»Suorassa kulmassa niinkuin ainakin», säestää poikani. Silloin räjähtää tuskin pari sataa metriä siitä, missä olin kääntynyt. Musta savupatsas on kimmonnut korkeuteen, seisoo hetken pystyssä ja luhistuu takaisin kastellen kalliot mustiksi ja heittäen mutaa, soraa ja kiviä ympäri rantaa. Me tunsimme vain heikon paineen korvakalvossa ja purje hiukan vavahti.
Jos en kääntänyt, vaan jatkoin matkaa, olisimme tulleet jotenkin sille kohdalle, missä mereltä ajautunut miina sattui kallioon, muutamia metrejä siitä, ja siinä kai olisimme menneet mekin, miehet ja veneet.
Mikä meidät varjeli? Ja miksi juuri meidät?