LAHJOITUS.
Hyvä ystävä!—Olen nyt ollut täällä, niin, en oikein osaa sanoa, kauanko. Päivistä ei ole jäänyt mitään erikoismuistoa kustakin erikseen, ainoastaan kokonaistuntu, niinkuin se jää toisiinsa liittyvistä helmistä yhä pidentyvässä helminauhassa, kun sitä sujuttelee sormiensa lomitse. Ja helmiä ovat todella olleet minulle nämä päivät sekä elämyksiini että työni tuloksiin nähden. Tiedän, kenen kaulalle sen nauhan tahtoisin kiitollisena ripustaa. Hänen ansiotansa se suurelta osalta on, hän on siinä tietämättään ollut taiteellisena kiihokkeena, hän, minun herttainen tyttömallini, minun mallityttöni. Minulla on jo sievoinen salkun täysi väriluonnoksia ja kynäpiirroksia hänestä, vanhuksista ja heidän talostaan ulkoa ja sisältä. Olen löytänyt aihepiirin, jota jo kauan olen hakenut, suomalaisen, kotimaisen, läkähtyneenä kaikkeen siihen siellä ulkona. Olen siitä aivan haltioissani. Ja hiukan muustakin. Täytyy saadakseni kaikesta tästä kanssasi vähän haastella.
Täällä on tavattoman viihdykästä ja miellyttävää ollakseni. Kirjoitan tätä vierashuoneessa, joka luovutettiin minulle tänne tultuani. Tämä on vanhanaikuisin, tyylikkäin huonekaluin sisustettu nurkkakamari. Istun mahonkipiirongin laskupöydän ääressä; sen kaikki laatikot, jopa salalaatikotkin ovat tyhjennetyt minun käytettäväkseni. Edessäni on kaksi kynttilää hopeisissa jaloissa. Uuni on vanhoista, kellastuneista, kuvikkaista kaakeleista. Lattia on umpimatossa. Seinillä on vaski ja puupiirroksia mahonkikehyksissä. Täällä on suloista ja lämmintä, aistikasta, yksinkertaista ja lujaa niinkuin kaikkialla muuallakin tässä talossa.
Vaikka kaikki täällä on niin vanhaa, on kuitenkin, niinkuin se olisi erikoisesti minua varten niin laitettu. Eihän sen tarvinnut olla niin eikähän se tietysti niin ollutkaan, mutta minä kuitenkin sain sen vaikutuksen, koska halusin sen niin mielelläni saada, että täällä on minua jo kauan odotettu. Tahdoin kuvitella, että tämä vierashuone ei ollut vierashuone yleensä, jokaista tulijaa varten, vaan sitä varten, jolle talon tytär avasi sen oven, saattaen hänet tänne kuin pyhäkköön pimeän salin läpi ja hänelle kahdella kynttilällä tietä valaisten. Kun täällä vieraili joku toinen, niin oli varmaankin jotakin toisin, ainakin hiukan. Niillä on muuten täällä ihmeellinen vaisto arvata, mikä on vieraalle mieleen. Pieni esimerkki: heti seuraavana päivänä oli tuossa yöpöydälläni se savukelaji, jota he olivat nähneet minun polttavan. Joka ilta on yöpöydälläni juuri saapuneet sanomalehdet.
Hänen huoneensa on ylikerrassa minun huoneeni päällä. Kuulen hänen taas liikkuvan siellä niin varovasti ja hiljaa, että tuskin sen kuulen. Hän astelee ja askartelee siellä kuin kuiskaten. Hän nähtävästi varta vasten koettaa niin. Eihän hänen tarvitse pelätä häiritsevänsä, koska hän hyvin tietää, että valvon myöhään. Se on hänen luontaista naisellista arkuuttaan ja ujouttaan ja häveliäisyyttään. Tuskin tiedän, milloin hän hiipii vuoteeseensa. Ei kuulu enää mitään, ei sieltä eikä koko talosta. Ei muuta kuin räystään tipahtelua ulkona, yhä hiljemmin ja harvemmin, pakastavan huhtikuun yön hyytäessä, mitä aurinkoinen kevätpäivä on sulatellut… Meillä on varmaan huomenaamuna hankiainen ja hyvä hiihtokeli, jota olemme odottaneet. Meillä on rendez-vous jo ennen auringon nousua—muuten ensi kerran elämässäni siihen aikaan päivästä. Hän lupasi varmasti herättävänsä minut. Kolme kolkutusta kattoon.
Mikä herttainen talo tämä koivujensa alla, järven niemessä, oman tiensä takana, vastapäätä kirkkoa toisella puolen järven! Soisin välistä, että talo olisi minun ja että voisin jäädä tänne ainiaaksi. Niin rehtiä, ystävällistä, hiljaista ja viisasta väkeä nuo valkotukkaiset vanhukset ja tuo heidän keltapalmikkotyttärensä. Heidän ja tämän talon päävaikutus on sopusointu. Kaikki täällä on samassa vireessä, saman hengen soitteessa. Kaikilla kolmella heillä on sama yleisilme ja katse, samat rauhalliset liikkeet, yhtäläinen äänensointu. Ne eivät koskaan kiirehdi eivätkä hermostu, mutta ehtivät kuitenkin. Anna sinä minun heistä innostua, hymyile vain, jos haluttaa, mutta tämä on minulle uutta ja mieluisaa, olenhan elänyt ihan toisissa oloissa. Isäntäväki ja muu väki ovat kuin yhtä perhettä. Vanhat palvelijat ovat vanhoja talossa ja nuoret kai aikoinaan tulevat siinä yhtä vanhoiksi. Hevoset ja karjakin näyttävät kuuluvan perheeseen. Niitä hoidetaan jokaista kuin persoonallisella huolella niinkuin harvinaisia vieraita, niinkuin —minua. Tallissa ja navetoissa, pahnoissa ja karsinoissa on yhtä siistiä ja hoidettua kuin täällä asuinhuoneissa, karjatytöt ovat puhtoisia kuin diakonissat. Ja saman huolenpidon ja hellyyden alaisia näyttävät olevan talon elottomatkin esineet, huonekalut, työkalut, reet ja rattaat. Ne ovat sen asukkaita nekin. Niillä on tietyt sijansa siinä ja ne ovat kuin tietoisia tarkoituksistaan. Näyttää kuin niitä hoidettaisiin ei vain niiden tuottaman hyödyn vuoksi, vaan niiden itsensäkin vuoksi, huolella ja hartaudella ja osanotolla niinkuin eläviä olentoja, että niidenkin olisi hyvä ja viihtyisä olla. Jokaisella on oma oikea sijansa, jossa se kuin levähtää käyttelyn väliajoilla. Jos se olisi jossakin toisessa sille kuulumattomassa paikassa, olisi sen ikävä ja paha olla. Tässä talossa ei mikään ajelehdi eikä vetelehdi, eikä myöskään sairasta, sillä kaikki, mikä menee rikki, korjataan heti ja pannaan kuntoon. Ei mikään narise eikä vingu, ei viirikään. Romutkin ovat järjestyksessä, niillekin, raajarikoille, on valmistettu oma turvakotinsa aittojen välisessä vajassa, johon ne on lajiteltu laatikoihin ja hyllyille. Koska ne eivät ole niitä hävittäneet, on niissä kai heille jokin rakas muisto. Tai ehkä ne on pantu siihen kuin väliaikaiseen hautaan, odottamaan ylösnousemustaan jossakin uudessa muodossa.
Tämä järjestys, tämä tasapaino, jossa on jotakin taideteoksen sopusuhtaa ja keskitystä, suo lepoa ja hermorauhaa. Sitä elävöittää lintu, joka liikkuu ja lentelee ja visertelee päiväkaudet näillä pihoilla.
Hän on tämän talon hengetär ja haltia, huipputulos tästä kaikesta, talon tarkoitus, sen olemisen oikeutus, sen päämäärä. Hän on versonut sen taimilavassa, kehittänyt varttaan sen maassa, kukkinut sen ilmassa ja hengessä. Hän on sen juuri kypsymässä oleva hedelmä, jo nuokkuen varressaan valmiina poimittavaksi.
Ihme, ettei kukaan vielä ole ojentanut kättään häntä ottaakseen. Vaan ehkäpä heillä jo onkin tiedossaan kotivävy, ehkä hänen muotokuvaansa sitä varten maalautetaankin, yllätyslahjaksi »omalle». Ohimennen sanoen en ole sitä vielä aloittanutkaan. Olen toistaiseksi tehnyt tutkielmiani omia tarkoituksiani varten. En muuten luule, että sen, hänen tulevansa, kanssa olisi vaikea kilpaillakseni, jos sitä haluaisin. En siihen kuitenkaan pyri, sillä kotivävy sen täytyy olla. Ei häntä pitäisi koskaan irroittaa täältä ja istuttaa muihin maaperiin. Hänen on pysyttävä emäntänä ja äitinä, emäntä- ja äitisukujen jatkajana. Hän on niitä, joita ajatellaan, kun puhutaan »esiäideistä». Rotuihminen, tarkoitettu kehittämään rotuaan, sitä, jossa meidän tervein maalaisveremme virtaa, herraskartanoidemme ja pappilaimme asuttajissa, ja johon meidän kulttuurimme pohjautuu.
Olin heti selvillä siitä, missä hengessä hänet maalaan: olen koettanut saada hänet kuvatuksi tämän talon omassa hengessä, siinä, joka häntä ympäröi, jossa hän elää ja johon hän kuuluu, ja joka, vaikkei taustaa näkyisikään, pitäisi aavistaa ilmeestä. Olen piirtänyt hänet antamassa kämmeneltään sokeria irtonaiselle nimikko-orhilleen, joka seuraa häntä kuin koira; lammasten edessä, kun ne, emät ja vuonat, karsinastaan, sen aidan yli ja rakojen läpi, tunkevat päänsä saadakseen häneltä kukin palasensa; tai leipomassa, jolloin olen saanut esille hänen kauniit käsivartensa ja kämmenten ja sormien keveät ja sulavat liikkeet, kun hän käsittelee valkoista taikinaa valkoisella leivinlaudalla, puettuna valkoiseen esiliinaan ja päässä niskan taa sidottu valkoinen liina. Nämä leipoma-asennot ja liikkeet ovat hänessä niin luontevat, niin ominaiset, että niitä tutkiessa seisoo edessäni satojen vuosien sarja siihen tottuneita ja sitä harjoittaneita naisia. Se on niin aitoa, niin kaunista ja kotoista, että lämpenen katsellessani en vain häntä, vaan jopa omia luonnoksianikin hänestä. Paitsi näitä olen tehnyt useita muita tutkielmia sekä Öljyllä että liidulla ja vesivärillä. Minulla on ollut suoranainen luomiskuume, toisen aatteen hedelmöittäessä toista. Tämä talo on, niinkuin sanoin, aiheiden aarreaitta ehkä piankin katoamassa olevalta kulttuurikaudelta, vanhalta, mutta minulle tähän saakka taiteellisesti uudelta.