Lämpenen häntä ajatellessani—en ole mitään muuta ajatellut, en muussa askarrellut kuin noissa eri ilmeissä, eri tilanteissa, eri asennoissa. Sieluni, mielikuvitukseni on häntä täynnä. Kysyn tässä juuri itseltäni, olenko mieltynyt, ehkä rakastunutkin häneen enemmänkin kuin kiitolliseen malliin. En tiedä, en luule. Mutta vaikka olisinkin, ei ainakaan minun puoleltani uhkaa häntä mikään vaara. Vaikka voisinkin, en tahtoisi ojentaa kättäni häntä ottaakseni ja viedäkseni. Olisi sääli nostaa hänet maita ja autereita kiertävän taiteilijan ritisevään reteliin. Ei meikäläisen hajanainen maailma ole hänen maailmansa, ei se, mihin hänet täältä hennoisi siirtää. Kai hän sielläkin kukkana kulkisi, mutta ainoastaan hetken niinkuin kukka vesilasissa, vähitellen kuihtuen ja kalveten. Entä jos minä tulisin tänne? koettaisin juurtua hänen maaperäänsä? Eihän sekään kävisi. Mutta miksi ei? Vaikkapa nyt »taiteeni», mokomakin, siitä kärsisikin, vaikka kehitykseni pysähtyisi, vaikka veisin palettini ja siveltimeni hänen hyvin järjestettyyn romuliiteriinsä ja ottaisin sen viereisestä työkaluliiteristä kuokan ja heinähangon ja puutarhalapion—entä sitten! Eläisin hänen elämäänsä niiden lasten kanssa, hänen kaltaistensa, joita hän minulle lahjoittaisi—kai saisin siinä elämäntehtävän yhtä hyvän kuin tämä nykyinenkin, kenties paremman.

Tyylikäs hän on, taideteos omaa lajiaan, sulava, joustava, virheetön, luja ja hento samalla, viaton ja avonainen, sanalla sanoen… Hän käännyttää minut sisäisesti, siitä tietämättään. Kun vertaan häntä kaikkiin niihin naisiin, joiden kanssa siellä ulkona maailmassa—huh!

Hän kai jo aikoja sitten nukkuu. Haluaisin maalata hänet myöskin levolla ollen, vuoteessaan, uupuneena päivän puuhien jälkeen, toinen käsi peitteen päällä, toinen pään alla kaaressa. Minun Pyhä Ursulani (kai muistat sen taulun siellä Venetsian museossa). Ehkä kerran vielä sen saankin niin, ehkä en. Sitä odottaessani »ikuistan» hänet, niinkuin saan, panen häneen parhaan itsestäni, sielustani: ihailuni, ihannoimiseni. Vaikkei hän olisikaan se, miksi hänet nyt näen, menee hän nyt kuitenkin semmoisena jälkimaailmaan ja taidekirjat ehkä sanovat hänestä sitten, että luultavasti, kaiken varmaan, hänen tekijänsä oli rakastanut häntä niinkuin Lionardo Jocondaansa. Luon hänestä, en arvoituksellisesti hymyilevää ongelmaa, jonka ilmeen syytä kukaan ei ole voinut selittää, ja jonka taustana on jylhän vuoriston hämy, vaan tavallisen suomalaisen ihannetytön, jonka taustana on hänen korea kotinsa, sen huurteinen koivikko heleimmän kevään aattona. Hyvää yötä!

(Jatkoa seuraavana iltana.)

Heräsin kolmeen arkaan kolkutukseen. Ne eivät tulleet ylhäältä, vaan ovelta. En vastannut, tahdoin kuulla ne vielä kerran. Ne toistuivat hiukan kovemmin, minä vastasin ja hän sanoi sieltä: »Kahvi on valmis.»

Hän odotti minua ruokasalissa kahvipöydän ääressä, valmiiksi puettuna hiihtoretkelle, päässä puuhkalakki hienointa valkoisinta lammasnahkaa, yllään suora väljä, helmoihin saakka ulottuva viitta sinistä kotiverkaa, jalassa paulakengät. Varhainen talvinen aamuvalaistus asettaa ankaralle koetukselle kaiken, mihin se sattuu. Se ei anna minkään tunnelman lahjoa silmää, vaan pakottaa joko hyväksymään tai hylkäämään. Hän kesti koetuksen niinkuin ulkoilmaveistos, joka uhmaa valoa, tulipa se mistä ja miten tahansa. Hän kesti sen niinkuin aukeava kukka, joka sekin kestää kaiken valon ja kutsuu sitä yhä vain lisää luokseen katsomaan ja ihailemaan ja joka voi voitollisesti kilpailla hehkuvimman keskipäivänkin kanssa—niinkuin hyvin nukkunut lapsi herätessään ja noustessaan visertämään vuoteessaan, silmät suurina ja tuoreina, suu hymyssä ja ihossa terve tuoksu. Jotakin siitä kaikesta on hänessä. Sanon sen hänelle. Hän lyö sen leikiksi, mutta kuuntelee kuitenkin mielellään.

Samoin kuin on myöhään illalla, kun saattaa kotiin naista ja erotessa nukkuvan talon portilla syntyy erikoinen, salamyhkäinen yhteistunne, samoin on hyvin varhain aamullakin, kun muu talo vielä nukkuu eivätkä vanhukset vielä ole tulleet: ollaan kuin salaisessa liitossa, kahden kesken koko maailmassa; on hetki, josta on otettava pikainen vaari, sillä tuossa tuokiossa voidaan tulla ja kaikki voi muuttua. Ja siinä on erikoinen viehätys varsinkin illan jälkeen, jolloin on oltu yhdessä kahden kesken, kun muut ovat kylässä, luettu runoja, soiteltu, puheltu ja piirustettu. Siinä on sitä, että oletko miettinyt yöllä sitä, mistä eilen puhuttiin, mihin tulokseen olet ehkä tullut, mitä olet yleensä yöllä ajatellut ja tuntenut, onko se kohdistunut minuun, oletko ehkä nähnyt sen johdosta untakin? Aamutunnelman voi rikkoa pieninkin seikka. Se, mikä sen kestää, on aitoa. Ja kaikki oli täällä aitoa, hyvästä kahvista käteen ja käden liikkeeseen, joka sen tarjosi. Hän herätti emäntätunnelman, sen sanomattoman miellyttävän ja suloisen, että hän on ollut ylhäällä ennen minua, laittanut minulle kaikki valmiiksi, lämmittänyt huoneen, tuulettanut sen, keittänyt kahvin, kuorinut kerman ja kaikki on tapahtunut kuin itsestään, niinkuin kukan avatessa umppunsa, niinkuin vesilinnun ottaessa aamukylvyn.

—Mutta tuossa puvussahan ja tuossa valossahan teidät olisikin maalattava!

—Taasko siinä—ja missä vielä? Ja kuinka monessa?

—Tuhannessa kauniissa—sillä teistä kumpuaa ehtymättömästi aiheita ja kauneusarvoja. Seisokaa vielä…