—En minä osaa seistä—pannu polttaa—pian—ai—!
—Olette oikeassa, ei teidän pidäkään seistä mallina, ainoastaan olla, niinkuin olette, ja minun täytyy oppia teidät ulkoa painamalla teistä kuva ensin aivoihini ja vasta sitten kankaalle—sekä aivoihini että sydämeeni, saadakseni avukseni myöskin tunteeni teitä oikein tulkitakseni.
—Juokaahan nyt jo—kahvinne jäähtyy.
Suhteemme oli jo kehittynyt heti näin vapaaksi; ammattini suoman vapauden turvin ja varjossa voin sanoa hänelle, mitä miellyttävää tahdoin. Oli kevytmielistä puhaltaa näin vireille tulta, joka jo kyti, itsestään syttyneenä. Minun ei olisi pitänyt.
Hiihtoretkemme oli herttainen duetto tai niinkuin nelikätinen soittonumero—se olisi oikeastaan tulkittava ei sanoin, vaan sävelin: suksien helinää, sauvan somman kirinää, ohi kiitävien huurrekoivujen vilinää. Me laskimme pelloille, me sujutimme pellolta niitylle, niityltä jäälle, emme nousseet taloihin, vaan kiersimme ne, pysyen kuin ulkopuolella muiden maailmaa ja liikkuen kuin itseluomassamme omassa ilmapiirissä, poistuen ja läheten toisiamme, milloin toinen, milloin toinen, erillämme ja samalla yhteenliitettyinä, välillämme side, joka sujuu, vaan ei katkea. Hän hiihti paljon paremmin kuin minä, laski mäet kuin leikillä, nousten jyrkän rinteen kuin vuohi kallion, kun minä tottumatonna tein kaikki vaivalloisemmin ja raskaammin. Milloin tahansa hän olisi voinut minut jättää ja vilkuttaa liinaa hyvästiksi.
Hän hiihtää yhtä kauniisti ja keveästi ja luontevasti kuin hän tekee kaiken muunkin. Hiihtoliike ei ole oikeastaan kaunis muulloin kuin hiihtäjän liukuessa liikkumatonna mäkeä alas, vartalo hiukan taapäin taipuen. Mutta hän suoriutui siitä hyvin. Hänen luontainen voimansa tekee sen. Hänen ei tarvitse ponnistaa eikä potkaista. Hänen liikkeensä alkulähde näyttää olevan suksissa, ne ovat ne, jotka häntä nostavat ja vievät. Hän ei laahusta niinkuin esimerkiksi—minä. Hän ei tee sitä rumaa liikettä, joka syntyy, kun eturuumis sauvan avulla puskee liiaksi edelle ja laahaa jäljessään jalkapuolta, jolloin sukset usein livahtavat taapäin. Hänen koko vartalonsa taipuu ja oikenee luontevassa kaaressa kuin jänne, ainoastaan sen verran kuin on tarpeellista, rikkomatta luonnollista linjaa, ja miellyttävä tasapaino syntyy. Sain tämän kuvatuksi juuri ulkomuistista. Siitä tulee taulu n:o 4. Taulu n:o 5 on, kun hän seisoo sauvojensa varassa nojaten niiden päähän, kädet leuan alla.
Lopulta me tulemme kirkonkylän takana olevan kukkulan etelärinteelle ja pysähdymme hongikon reunaan aholle, jossa aurinko jo on sulattanut lunta. Se on jo noussut ja lämmittää meitäkin siihen. Koko alla oleva seutu, järvet, saaret, rantatalot, kirkonkylä ja »meidän» talo sitä vastapäätä ovat pakkasaamun autereen sinessä.
Istumme toinen toiselle kivelle. Hän ottaa väljän viittansa povelta pienoislaukun, joka on riippunut hänen kaulallaan.
—Mikä se on?
—Isän vanha evässalkku, jonka äiti lahjoitti hänelle, kun he menivät kihloihin.