Siinä oli hopeinen voileipärasia ja hopeinen pullo ja pari pientä pikaria. Hän tarjosi piiraita ja viiniä.
—Herran terttu teitänne, tämähän on suurenmoista!
—Suomen suurimman taiteilijan malja! virkkoi hän, silmissä veitikka.
—Suomen suloisimman taiteilijan mallin malja!
—Ei kahta yht'aikaa.
—Te juotte toisen ja minä toisen.
Tiainen piipittää petäjikössä ja kylästä kuuluu hevosen tiuku ja reen ritinää. Minä näen, että hänen silmissään on ilme, josta en voi erehtyä. Mutta minä en saa päästää sitä tunnetta pidemmälle viriämään. Jos sen teen, on se elämäni kevytmielisin teko. Ja kuitenkin se tapahtuu.
Hän on kiven kupeelta pälvestä poiminut puolukan varsia, joissa on vielä talven yli olleita marjaterttuja, tehnyt niistä kimpun ja tulee ja kiinnittää ne rintaani. Hänen lakkinsa on siirtynyt taapäin, niin että otsa on paljastunut. Kun hän on kukittanut minut, tartun minä häntä päähän ja suutelen häntä ensin otsaan, sitten poskille, sitten huulille. Hän horjahtaa, minä tuen häntä, hän oikaisekse, ja me toinnumme molemmat.
Hän seisoo, kuin kuulostaen ja odottaen. En saa virketyksi mitään, enkä tahdokaan.
—Ne kai odottavat meitä jo aamiaiselle, sanoo hän. Hän nousee suksilleen ja laskee edellä suoraan kylän kautta ja kirkon ohi jäälle, odottamatta minua. Vasta jäällä saavutan hänet. Mutta en nytkään saa sanotuksi sitä, mitä hän nähtävästi odottaa ja mitä hänellä on oikeuskin odottaa. Hän on odottanut sitä koko tämän päivän ja nähtävästi koettanut antaa minulle tilaisuutta selitykseen. En ole sitä käyttänyt.