—Siinä se nyt menee »keyrittyläisten jono», siinä ne nyt astuvat ne nykyajan pyhimykset—pois kirkosta. Sillä tavalla ne tekevät ne nöyrät ja hurskaat, siinä nyt on se niiden jumalisuus ja pyhyys. Keskellä laillista jumalanpalvelusta pitävät he omia kokouksiaan. Mutta sakkoa he saisivat, jos minä vähänkin tahtoisin.
—Mahtaisikohan olla haitaksi, jos rovasti heitä vähän sakottaa ramauttaisi, sanoi suntio.
—En ole vielä huolinut, vaikka he sen olisivat ansainneet. Huudettaisiin tietysti vainoa ja väkivaltaa. Mutta saattaa tulla sekin päivä, jolloin käy tarpeelliseksi turvautua ruununmiehiin. Ne tulevat päivä päivältä yhä röyhkeämmiksi. Kuuluvat uhanneen ensi piispantarkastuksessa valittaa tämän pitäjän papistosta. Mutta silloin saisi piispa myös kuulla, millainen on heidän käytöksensä papistoa kohtaan, jota he sekä salaa että julkisesti syyttävät oikean uskon vihollisiksi ja jonka vaikutusta ja arvoa he kaikissa tiloissa koettavat heikontaa.
—Niin on, aivan on niin kuin rovasti sanoo!
—Sen on kuka tahansa voinut kuulla Paavo Ruotsalaisen omasta suusta.
—Niin hän puhuu ja yllyttää, se pyhimys ja kolmen hiippakunnan piispa. Mutta millainen hän on itse, tuo uuden autuuden apostoli! Koko hänen jumalisuutensa on vaateparren muutoksessa. Ennenkuin ne hänen seurakuntaansa otetaan, täytyy naisten antaa hänelle entiset vaatteensa, huivinsa, myssynsä ja röijynsä, jotka hän sitten on polttavinaan, mutta jotka hän salaa antaa tyttärilleen ja myyttää markkinoilla omaan lukuunsa ja ostaa sillä rahalla viinaa ja juopi itsensä päihinsä kuin sika. Semmoinen mies se on!
Kirkonpalvelijat nauraa hohottivat hyväksyvästi ja rovasti uudisti tuomionsa:
—Semmoinen se on eikä ollenkaan parempi!
Tuntui se minusta sentään liian ankaralta tuo puhe. Oli se minusta hiukan sopimatonta juorujen levittämistä kirkonpalvelijain ja seurakuntalaisten kuullen. Toisella tavalla oli minun mielestäni tuota pahaa vastustettava. Ja minä tunsin kuin pienen pistoksen omassatunnossani siitä, etten lausunut epäilystäni noiden kulkupuheiden totuudesta. Mielihyväkseni loppuivat ne kuitenkin siihen, kun oli aika lähteä kirkkoon.
Astuessamme ulos pappilan portista ajaa siihen kiivasta juoksua muuan hevosmies ja tulee, kiireesti maahan hypättyään, rovastia kohti. Me tunsimme hänet kaikki, hän oli Poikonen nimeltään, kotoisin kaukaisesta sydänmaan kylästä, eräs heränneiden tunnetuimpia johtajia tällä paikkakunnalla.