—Voi, voi pitääkö teidän nyt mennä! sanoi hän ja katsoi minuun niin suloisen säälivästi. Eivätkö nyt muut voi mennä teidän edestänne?
Se ei sopinut. Kappalaisen oli lähteminen huomenna muissa asioissa toiselle kulmalle pitäjää ja rovasti oli liian vanha voidakseen lähteä vaivalloiselle matkalle yön selkään.
—Mutta eihän nyt ole välttämätöntä, että te heti paikalla … viipykää nyt vielä hetkinen.
En vielä nytkään voi käsittää, miten uskalsin sittenkin viipyä, mutta minä viivyin. Eivätkä muutkaan minua kiirehtineet. Ei se mieskään. Hän odotti vain siellä, hevosensa vieressä aitaan nojaten ja katsellen ulos järvelle. Oli ehkä pieni tieto asiani vääryydestä, että tuon huomasin. Mutta minä paadutin itseni sillä, että sairaiden luo hakijat aina liioittelevat ja kiirehtivät. Jos hän oli voinut tähän asti odottaa, voisi hän odottaa vähän vieläkin. Ja minä jäin vielä tanssimaan lähelle auringon laskua.
* * * * *
Mieleni kuohui salaista kiukkua sitä miestä kohtaan, joka oli iloni noin sopimattomasti ja ajattomalla ajalla häirinnyt. Hän oli minulle melkein ruumiillisesti vastenmielinen, istuessaan siinä vierelläni, tekopyhänä ja tyynenä niinkuin minusta näytti, isoilla kesakkoisilla käsillään hevostaan ohjaten. Nyt kun oli kerran taipaleelle päästy, ajoi hän minusta kiusoittavan hitaasti, vaikka oli ollut sellainen hoppu matkalle, ettei ollut malttanut huomiseen odottaa. Ja voimatta pidättää itseäni ärähdin minä:
—Ajakaahan sitten edes paremmin.
—Ajetaahan tässä, mikä voidaan mäkisellä tiellä, virkkoi hän rauhallisesti ja solahutti ohjasperillä hevostaan hiukan kiivaampaan juoksuun.
Siihen loppui sananvaihto, eikä sitä minun puoleltani luultavasti olisi koko matkalla uudistettu, ellei hakumieheni useita virstoja ajettuamme olisi yht'äkkiä keskeyttänyt äänettömyyttämme muutamaa pitkää vastamäkeä noustessamme.
—Tulihan tämä vähän sopimattomaan aikaan, sanoi hän. Mutta ei sanota kuolevan katsovan sijaansa, eikä se taida aikaansakaan katsoa. Terve se vielä oli viime sunnuntaina ja istui muiden mukana sanaa harjoittamassa koko päivän. Ja viikolla kulki kalassa niinkuin ainakin ja oli välistä työväenkin mukana. Lauantaina sillä oli määrä lähteä kirkkoon Herran pyhää ehtoollista nauttimaan, kun yht'äkkiä alkoi ottaa sisästä, ja lähtö jäi sikseen. Koko sen päivän se makasi kovissa kouristuksissa ja aamupuoleen yötä alkoi tahtoa pappia. Kun sille oli tullut paha hätä sielustaan, niin täytyi lähteä—vieläkö hänet sitten hengissä tavattanee. Mutta mitenhän käyneekin, Jumalan tahto kai siinä tulee täytetyksi.