Olin hänet aivan unohtanut, ja nyt hän yht'äkkiä astuu puutarhan portista sisään, meidän nuorten parhaillaan hypellessä ja rovastin jalallaan ja piippunsa varrella tahtia lyödessä.
Hän oli odottanut, sairaan luo hakija, koko kirkkoajan, odottanut pitkän päivällisen kestäessä ja tuli nyt vielä kerran muistuttamaan meitä velvollisuuksistamme.
—Mahtaisiko herra rovasti tänä iltana vielä jouduttaa pappia sairaan luo? kysyi hän.
Tanssi taukosi, ja kehä hajaantui. Me seisoimme hetkisen sanattomina, ja vasten tahtoanikin tuntui minusta kuin lapsesta, joka on pahasta teosta tavattu. Ja sama oli kai laita rovastinkin, joka ei nähtävästi ollut ollenkaan valmistunut tähän odottamattomaan ilmestymiseen.
—Menkäähän, Poikonen, odottamaan, kyllä minä … odottakaa siellä portin takana.
—Vieläköhän mahtanee pitää kauankin odottaa?
—Ei, ei, kyllä minä toimitan … menkää nyt vain…
—Taitaa olla sinun vuorosi, sanoi hän minulle Poikosen mentyä.
Tieto siitä otettiin vastaan yleisellä mielipahalla ja päivittelyllä: kuka nyt sitten pitäisi iloja yllä juuri, kun ne ovat parhaillaan alkaneet, jos paras mies vietäisiin pois!
Eikä se minunkaan mielestäni olisi voinut sopimattomammin sattua. Nuorten vieraiden joukossa oli niitä, joiden seurasta en erityisistä syistä olisi hennonut luopua, tulevaisuuden unelmiani oli heihin alkanut liittyä kesäisen seurustelun aikana, ja huomenna oli heidän määrä lähteä. Pitäisikö minun nyt keskeyttää viimeiset yhdessäolon hetket, luopua aikeestani saattaa heitä lähimpään majataloon, lähteä näin kesken kaikkea. Kuka ties milloinka taas tavattaisiin?