Selkä suorana ja pää korkeana laskeusin alas saarnatuolista, ja sakastissa oli minulla ilo saada rovastilta lämpimät kiitokset oivallisesta saarnastani.
* * * * *
Istuttiin pappilan puutarhassa päivällisen jälkeen. Olin antautunut aivan kokonaan sen mielihyvän valtaan, joka syntyy, kun luulee täyttäneensä velvollisuutensa ja kun seuraava velvollisuus odottaa vasta viikon päästä. Erityistä syytä mielihyvään oli vielä siitä, että tämä velvollisuuteni oli tullut täytetyksi niin kaikkien mieleen. Päivällispöydässä oli ollut puhe minun saarnastani, ja yhä jatkui keskustelua sen johdosta.
—Se oli oiva saarna … parhaita, joita olet pitänyt.
—Se oli oikein sanottu! toistettiin minulle joka taholta. Ja minä olin tietysti itsekin vakuutettu siitä, että se oli oikein sanottu ja ettei siihen olisi voinut mitään lisätä.
—Koska sinä nyt olet niin kaunopuheliaasti viatonta iloa puolustanut, niin täytyy sinun teossakin aatettasi toteuttaa, laski rovasti leikkiään tullen pitkä piippunsa hampaissaan puutarhaan. Te istutte ja nolotatte tässä kiikkulaudalla kuin heränneet mitkäkin … ylös tanssimaan!
—Tuleeko setäkin mukaan? sanoivat tytöt.
—Tulisin, jos jaksaisin, mutta jos eivät jaksakaan jalkani iloita, niin sitä enemmän iloitsee sydämeni.
Oli siihen aikaan aivan tavallista, että pappiloissakin sunnuntai-iltoina pistettiin tanssiksi, eikä meitä nytkään tarvinnut kahta kertaa kehoittaa, ennenkuin nurmikolle oli jo kehä muodostunut ja me sen sisässä pyöriskelimme.
Kai olisivat nämä menot menneet tavallista menoaan niinkuin muinakin sunnuntai-iltoina, ellei niitä minun kohdaltani olisi aivan odottamatta häiritty.