—Jos Poikonen kävisi useammin kirkossa, hän myöskin tietäisi kuulutetuksi, että papisto ei kirkkoaikana ota vastaan mitään toimituksia. Saatte tulla jumalanpalveluksen jälkeen uudelleen tietämään.
Hän jäi siihen, ja me menimme kirkkoon.
—Olisihan meistä joku voinut joutaakin, sanoi rovasti mennessämme, mutta minä tahdon opettaa heitä järjestykseen.
Olen usein sen jälkeen tätä tapausta muistellessani ja ajatellessani niitä seurauksia, joita siitä minulle oli, koettanut saada selville, mitä siinä katseessa piili, jonka tuo mies loi meidän jälkeemme. Oliko siinä vihaa, ylenkatsetta, sääliä vai tuomiota? Ainakin oli siinä ankarata arvostelua, oli tutkiva kysymys siitä, oliko rovasti menetellyt oikein, ehkä myöskin vastaus siihen.
Rovastin menettely oli tietysti oikea ja järjestys sen vaati, ettei pappeja haettaisi sunnuntaina pitäjälle. Hänen toinen vaikuttimensa, kiusanteko, ei minua kuitenkaan miellyttänyt. Voihan tämä olla poikkeustapaus, voihan olla olemassa tosi tarve. Se oli minusta sitä luultavampi, kun eivät nuo lahkolaiset ensi hädässä tulleet pappia hakemaan. He olivat masennettavat, se oli vakaumukseni. Mutta sen tulisi tapahtua toista tietä: esiintymällä niin, ettei heillä olisi tilaisuutta mihinkään takertua. Mutta ettei nyt ollut aivan niin tapahtunut, se alkoi hiljalleen kaivellen vaivata minua kävellessäni noissa ajatuksissa edestakaisin sakastin lattiata. Se häiritsi varmuuttani, ikäänkuin heikonsi asiani oikeutta. Ja ainoastaan siten, että otin avukseni uhkamielisyyden, sain taas itseni vakuutetuksi siitä, että saarnani oli niin hyvä ja nuhteeni niin paikallaan, kuin miksi olin ne kirjoittaessani ja läpilukiessani huomannut.
Kun olin astunut saarnatuoliin ja nostettuani pääni rukouksesta katsahtanut ympärilleni, oli äskeinen papinhakija ensimmäinen, johon silmäni sattuivat alhaalla kirkossa. Hän istui etupenkissä ristikäytävän nurkkauksessa. Hän oli pitkäkasvuinen, korkeaotsainen, suurisilmäinen mies ja hän katseli minua sieltä totisesti, melkein kuin silmää räpäyttämättä. Minä koetin katsoa vastaan, tahdoin saada hänet luomaan kulmansa alas, osoittaa, etten hänen tähtensä hämmentynyt. Minkä tähden? Mitä oli minulla tekemistä hänen kanssaan? Ei mitään. Ja sillä tekosyyllä käänsin minä hänestä katseeni, kun ei hän näkynyt tahtovan sitä tehdä.
Mutta minä tunsin niiden kuitenkin pistävän silmiini ikäänkuin terävät päivänsäteet, jotka vedestä heijastavat kulmien alle, minne päin kääntyneekin.
Se suututti ja hermostutti minua. Ja päästäkseni tuosta kiusallisesta tunteesta koetin korottaa ääntäni ja saada keinotekoisesti saarnaintoani nousemaan. Se näytti onnistuvan, sanani tuntuivat vaikuttavan, niinkuin niin usein tapahtuu silloin, kun kuulijakunta on henkisesti kuollutta eikä ymmärrä sisältöä arvostella, vaan kiinnittää huomionsa ainoastaan helisevään ulkokuoreen.
Tunsin, kuinka lähenemistäni lähenin sitä paikkaa, jossa heränneitä arvostelin. Kun lausuin ensimmäiset sanani, kuului kuin humahdus kirkossa. Unisetkin nostivat päänsä penkistä. Useat katseet kääntyivät Poikoseen, joka körttiläispuvustaan helposti tunnettiin heränneeksi. Kun näin sain puoluelaisia, kasvoi rohkeuteni. Nyt uskalsin minäkin taas katsoa häneen. Hän oli levollisen näköinen, oli kääntänyt pois silmänsä, katseli kaikkien ohi ulos ikkunasta. Se oli minusta taas uhkamielisyyttä sekin, mutta nyt en siitä välittänyt. Meitä oli monta yhtä vastaan. Ja suurella ponnella minä sanoin heränneistä sanottavani. Lisäilinkin siihen, mitä oli kirjoitettu. Kutsuin heitä totisen kristillisyyden vastustajiksi, tekopyhiksi, taisin sulkea heidät taivaastakin pois … ja vähää vaille, etten heittänyt heitä vastaan niitä syytöksiä, joita äsken olin kuullut rovastin tekevän.
Omatuntoni oli rauhoitettu, olin tehnyt tehtäväni, olin oikeassa minä ja he kaikki väärässä. Ja minä päätin innostuneen puheeni juhlalliseen »ameneen».