—Mitä se sinuun kuuluu? Minua ovat opettaneet ja tutkineet viisaammat miehet kuin sinä, ja ne ovat kiittävästi arvostelleet taitoni opettajan virkaan. Sinun on tuiki tarpeetonta sekautua näihin asioihin, ja sillä hyvä!
Talonpoika vastasi sävyisästi ja siististi, niinkuin ei olisi huomannutkaan sopimatonta käytöstäni:
—Suokaa anteeksi, hyvä herra, en aikonut loukata teitä. Minä olen oppimaton ja typerä talonpoika ja tunnustan kernaasti vajavaisuuteni ja puutteeni. Mutta typeryydessäni olen aina ajatellut niin, että kaikki ne, jotka ovat kristityiksi tulleet, ovat heidän kaltaisiaan, jotka ovat olleet samassa haaksirikossa, vaan kukin laillaan tulleet pelastetuiksi ja päässeet ehyinä rantaan … enkä ole tiennyt, että kuningaskaan panisi pahakseen, jos hänen kanssaan pelastunut kerjäläinen kysyisi häneltä, mitenkä ja kenenkä avulla pelastuminen oli tapahtunut.
Sen sanottuaan hän vaikeni, vielä kerran voitettuaan, vaikkei ylpeyteni sallinut minun sitä vielä silloin tunnustaa.
Jonkin matkaa vielä ajettuamme päättyi maantieltä poikennut syrjätie taloon, josta oli jatkettava matkaa venheellä järven poikki. Siitä liittyi seuraamme toinen körttipukuinen mies, tullen kyytimieheni avuksi venhettä soutamaan. Hän näytti jäykältä ja jurolta ja oli, niinkuin ei minua olisi ollutkaan. Kaikesta päättäen oli hakumieheni kertonut hänelle käytöksestäni matkalla. Soutaessaan eivät he kertaakaan kääntyneet puoleeni ja keskustelivat, niinkuin ei minua olisi ollutkaan. Olisin jo suonut, että jotakin puhetta olisi saatu aikaan, sillä matkanteko alkoi käydä yksitoikkoiseksi. Aloin myöskin olla utelias kuulemaan jotakin sairaasta, joka tuon miehen puheista päättäen ei tuntunut olevan ainakaan parempi. Koetin saada keskustelua alkuun kysymällä, vieläkö oli paljon matkaa jälellä. Hakumieheni ei vastannut mitään, ja toinen tokaisi tylysti: »Vielä on matkaa», niinkuin olisi tahtonut sanoa: »Olisit saanut ennen joutua».
Ei ole mikään niin omansa mieltä masentamaan, kuin tuollainen yöllinen venhematka pitkin kaitaisia, matalarantaisia vesiä. Oltiin pitäjän rumimmalla perukalla, poissa kirkonkylän ja keskipitäjän lehtoisista maisemista, soudettiin järviä ja jokia, joissa vain petäjää kasvaa ja tuntuu ympäröivien soiden kylmät henkäykset. Oli sitä paitsi alkanut tuulla ja sadetta vihmoa. Tuntui niin toivottomalta olla noiden vierasten ja luuloni mukaan minulle vihamielisten miesten kanssa yksin. Oli niin nöyryyttävää ajatella, että he pitivät minua itseään oppimattomampana ja kokemattomampana ja että olin heille vain välikappale: sillä jos sakramentin jakaminen olisi ollut heidän vallassaan, eivät he varmaankaan olisi pappia noutaneet sairastaan lohduttamaan, jonka he itse taisivat tai ainakin luulivat taitavansa tehdä monta vertaa paremmin kuin minä. Seurakunnanpalvelijan asema tuntui minusta melkein nöyryyttävältä ja tämänaamuinen ylpeä asemani totuuden julistajana saarnastuolista säälittävältä, miltei naurettavalta. Sellaisina sisällisen ja ulkonaisen avuttomuuden hetkinä syntyy epäilys kaikkein varmimmistakin vakaumuksista. Kuinka naurettavaa oli innostukseni olla heidän henkisen ravintonsa vähittäisjakelijana! Kuinka typerältä näytti minusta nyt äskeinen oppini ilon evänkellumista istuessani noiden totisten, huolestuneiden miesten edessä!
Sattui vielä siinä soutaessamme, että edestämme järveltä alkoi kuulua veisuun nuotti. Se oli yksinäinen mies, joka surullisella, synkällä, äärettömän alakuloisella äänellä päästeli ilmoille kaihoaan, ja— niinkuin minusta tuntui—lohdutonta kaihoaan. Mikä ero tämän ja seurakuntani yhteisen voimakkaan veisuun välillä!
Nuo ajatukset ja tunteet, joilla oli hyvää aikaa tulla ja mennä minun istuessani siinä toimetonna venheen perässä—olivatko ne ensimmäisiä »kutsumuksia», ensimmäisiä herätykseni alkuoireita? En tiedä. Mutta jos sitä olivatkin, oli kuitenkin Hän, joka sydämet tuntee, katsonut minun tarvitsevan paljoa kovemman kolauksen, ennenkuin silmäni täydellisesti aukenisivat paatumuksen, itsekkäisyyden ja oman vanhurskauden unesta.
Vihdoin viimeinkin olemme rannassa ja perillä. Soutumieheni jäävät venhettä vetämään, ja minä alan edeltä astua pihaan. Joku nainen juoksee vastaan.—»Onko se pappi?»—»Tässä on!»—»Myöhään tulitte!»— »Onko hän kuollut?»—»Ei ole vielä kuollut, mutta hourailee.»—»Missä hän on?»—»Porstuanpohjakamarissa.»
Kiiruhdan sinne. Kuulen veisuuta pirtistä, mutta se taukoo juuri, kun astun porstuaan.