»Riisti ristit rinnoiltansa, kullat kulmilta karisti.»
Siihen aikaan oli se vaikea tehtävä ja vaati lujuutta, jota ei tähän aikaan enää niin suurena pidettäisi. Sillä ennakkoluulot olivat sitkeämmät, säätyrajoitus suurempi, ja askel herrasluokasta kansaan pitempi. Sukuarvosta oltiin arempia, ja tämä oli kuin häväistys koko perheelle. Sitä paitsi oli muutos itsessäänkin jo omaisten, sukulaisten ja tuttavien arvostelemista. Entisistä tavoista ja käsityksistä luopuminen oli niiden tapojen ja käsitysten vääränä pitämistä, jotka niitä noudattivat ja tunnustivat.—Tahdotko sanoa, että isä ja äiti ovat väärässä?—En minä sitä ole sanonut.—Niin, mutta sinä kuitenkin niin ajattelet.—Minä rukoilen Jumalaa, että hän kääntäisi teidän sydämenne.—Siis sinä kuitenkin katsot, että me emme tee oikein, sinä pidät itseäsi meitä parempana, et kunnioita vanhempiasi.—Jumalaa täytyy kuulla enempi kuin ihmisiä.
Ne olivat kireitä, ristiriitaisia suhteita ja saattoivat vaikeihin kohtauksiin ja ankariin ja ikäviin yhteentörmäyksiin. Nykyaikana murtuvat nuoret ja vanhat kylläkin ankarasti toisiinsa, aatteet kuitenkin enemmän kuin henkilöt. Mutta siihen aikaan oli taistelu mieskohtaisempaa, sillä usko ja oppi olivat samat molemmilla, kysymys oli vain niiden sovittamisesta elämään, ja erimielisyys persoonallista kritiikkiä toisen teoista. Mitä perhedraamoja kodin seinäin sisällä se mahtoikaan synnyttää! Ja mikä epäedullinen asema yksinäisellä henkilöllä, joka lisäksi oli nuori nainen ja asettui kaikkia traditsioneja vastaan!
Montahan lienee ollut, jotka epätasaisessa taistelussa taipuivat ja palasivat pois harhateiltä. Jotkut harvat saivat kenties ajan hengen avukseen ja vaikuttivat herättävästi ympäristöönsä. Mutta suurin osa sai varmaankin jäädä yksin ja luopua isästään ja äidistään.
Mutta sillä tavalla kasvoikin heistä itsenäisiä ja voimakkaita luonteita, jotka kokemusten ja sekä sisällisten että ulkonaisten »kilvoitusten koulussa» kehittyneinä olivat edellä muista sisaristaan ei ainoastaan luonteen lujuuteen ja sen puhtauteen, vaan myöskin maalliseen ymmärrykseen nähden. Monessa perheessä tapaakin heitä vielä, noita älykkään näköisiä vanhoja heränneitä tätejä johtamassa sisarien tai veljien suurta taloutta ja heidän lapsiansa hoitamassa niinkuin omiaan, vaatimatta siitä itselleen mitään palkkaa tai edes kiitostakaan. Ja ne heistä, jotka joutuivat avioliittoon jonkun samanmielisen nuoren miehen kanssa, ne ovat taas tulleet kantaäideiksi uudelle, sivistyneelle sukupolvelle, joka nyt seisoo kansallisena säätyläisluokkana herran ja talonpojan välillä ja josta ovat lähteneet useimmat meidän itsenäisimmistä ja vaikuttavimmista miehistämme. Sillä totiset, etevät ja itsenäiset äidit kasvattavat totisia, eteviä ja itsenäisiä poikia.
»Isien muistoksi» on niin monta kertaa kirjoitettu ja puhuttu. Olkoon tämä kerran puhuttu niiden »äitien muistoksi», joita aina ollaan niin taipuvaiset unohtamaan.
ARKA OMATUNTO.
Hän oli hiljaisen näköinen, vanhanpuoleinen mies. Vaalennut tukka oli kammattu kahden puolen sileätä, korkeata otsaa. Silmissä oli lauhkea, vähän haaveellinen katse. Koko hänen olentonsa oli melkein naisellinen. Hän oli yksi noita maan hiljaisia, jotka vähän puhuvat ja paljon miettivät. He ujostelevat suuria seuroja, pitävät uskonsa mieluummin itsellään ja karttavat kaikkea, mikä heissä voisi herättää ihmisten huomiota ja erottaa heitä muista. Sentähden ei hän, vaikka oli kuulunut heränneiden joukkoon ja yhä vieläkin siihen kuului, kantanut sitä pukua, jota nämä tavallisesti käyttävät. Hänellä oli vain sarkainen, suora nuttu ilman korttia ja kaksinappiset, mustat liivit pystykauluksineen. Mutta kasvoista ja koko käytöksestä näkyi, että hän oli uskonnollinen. Ei hän kuitenkaan pyrkinyt puhumaan hengellisistä asioista, ja kauan kesti, ennenkuin sain keskustelun kääntymään vanhan herännäisyyden aikoihin.
Itsestään hän vältti puhua, vaikka minä olisin halunnut tietää jotakin siitä, mitkä syyt olivat vaikuttaneet suureen muutokseen hänen elämässään.
»Eihän se itse käännekohta kovin merkillinen ollut»,—sanoi hän kuitenkin kerran ja kertoi minulle seuraavan pienen piirteen elämästään—»eipä kovinkaan, vaikka sen seuraukset olivatkin suuret. Minä olen papin poika, ja isäni oli kappalaisena tässä samassa seurakunnassa, jossa minä nyt olen lastenopettajana. Minutkin pantiin kouluun, ja kävinkinhän minä sitä muutamia luokkia, vaikka täytyi keskeyttää, kun ei terveys sietänyt istumista.»