»Olinkohan neljän, viidentoista vaiheilla, kun kerran taas palattiin joululomalle kotiin. Meitä oli kaikki tämän puolikunnan pojat yhdessä matkueessa, ainakin noin kymmenkunta hevosta. Kun kerran oli päästy irti, niin annettiin luonnollemme täysi valta. Ei sillä hyvä, että ajettiin kovasti meluten ja huutaen talojen ohi ja heitettiin kompasanoja vastaantulijoille, yöpaikoissa sen lisäksi vielä mellastettiin ja juotiinkin. Sillä vanhemmat olivat ottaneet matkaeväitä mukaansa ja tarjosivat niitä meille nuoremmillekin, kun oli hupaista nähdä meidän humaltumistamme ja kujeitamme.»
»Olin minäkin saanut muutaman ryypyn, ja paljonko sitä siihen aikaan tarvitsikaan joutuakseen pois järjiltään. Minä hihkuin ja hyppelin kievarin lattialla. Rekeen päästyäni sieppasin ruoskan, hyppäsin tasakäpälässä korjani perään ja huidoin silmittömästi ympärilleni hevosen karatessa täyttä neliä maantielle. Toverit huusivat minulle: »Hyvä, hyvä!»… »Se on oikein!»… »Onpahan katajassakin tervaa!»— sillä selväpäisenä minä olin tunnettu hiljaiseksi ja ujoksi.»
»Sillä lailla sitä laskettiin maantietä myöten ja siitä jäälle. Jäällä tuli heinämies vastaan, ja kun meidän täytyi ajaa tiepuoleen, niin läimäytin minä reen perässä seisten sen huonoa hevosta pitkällä piiskallani. Mies kirosi, ja minä kirosin vastaan.»
»Mutta salmen poikki ajettuamme tulimme taas maantielle. Siellä oli pienoinen talo tien vieressä, ja talon koira oli puhaltaunut maantielle eilimmäisiä haukkumaan. Se oli pieni, hienovillainen villakoiran pentu, joka edellä ajavain hämäyksestä oli vimmastunut ja terhenti lumihangessa kohti kurkkuaan. Ne koettivat sitä lyödä, mutta eivät osuneet. Minulla oli piiska piilossa. Minä annoin koiran tulla ihan likelle. Ja kun luulin ulottuvani, niin iskin sitä olkani takaa kaikista voimistani. Se sattui. Pitkä piiskan siima oli kiertynyt sen kaulan ympärille. Surkeasti uikahtaen, yhden ainoan kerran vain, tuikkasi se suulleen lumihankeen, ja siihen se jäi.»
»Kepertyipäs! huusin minä ja heilutin voitonriemuisena piiskaani pääni päällä.»
»Koko joululuvan kaikui tuo koiranpenikan surkea ulvahdus korvissani. Koetin sitä haihdutella, en ollut kuulevinani sisällistä ääntä, joka tuon tuostakin muistutti minua. Koira! sanoin minä siihen.»
»Mutta kun palasimme taas juhlain jäljestä kouluun, ajoi isä vainajani, joka oli minua kyydissä, siihen samaan taloon hevostaan syöttämään. Isäntä istuu kamarissaan meille seuraa pitäen. Tulee siihen sitten hänen pikku poikansakin meille kättä pistämään.»
»Mitäs sitä Heikille kuuluu? kysyy isäni.»
»Sano, sano, kuuluuko sinulle mitä, kehoittelee isäntä.»
»Mutta kun poika ei virka mitään, puhelee hänen isänsä hänen puolestaan:»