—Ne ovat sanoneet, joille sinä itse olet sanonut. Minä olen kysynyt isältä, onko se totta, mutta hän ei sano tietävänsä. En minä niitä usko, mutta sinun täytyy se itse vakuuttaa minulle.
—Mitäs minun pitäisi vakuuttaa?
—Sitä, että uskotko sinä?
—Mitäs minä en uskoisi? koetin yhä vältellä.
—Että onko Jumala ja Vapahtaja, joka on sinut lunastanut ja jota ilman ei voi tulla autuaaksi?
Mitä minä sanoisin hänelle? Miten voisin selittää mielipiteeni ja uskonnollisen kantani, vakaumustani kieltämättä! Hänen silmänsä tuijottivat minuun syvistä kuopistaan, laihtuneiden kasvojen sisästä. Mutta jotakinhan minun täytyisi virkkaa. Mutta voisinko sanoa totuuden? En. Mutta voisinko hänelle valehdellakaan, kun hän juuri oli lähtemäisillään? Enhän sitäkään. Parempi sanoa niinkuin ajattelen, rehellisesti ja suoraan. Mutta sitä hän ei kestä. Vaikka en häneen katsonut, tunsin, että hänen palavat silmänsä ikäänkuin polttivat minua.
—Totta se siis on, huokasi hän ja alkoi vaikeroida sydäntä särkevällä äänellä.
Mutta uskoinhan minä Jumalan, tai että on ainakin joku olento, joku korkeampi järki, joka maailmaa hallitsee. Enhän minä valehtelisi, jos sen hänelle tunnustaisin.
—Uskonhan minä, kiiruhdin sanomaan, että on Jumala, joka maailmaa hallitsee.
—Mutta etkö usko sitäkin, että on Hänen poikansa maailman Vapahtaja?