—Tulithan sinä, sanoi hän heikolla äänellä. Sitten ei hän virkkanut mitään, katseli vain minua tarkkaavasti, kuume silmissään. Istuin äänetönnä ja nolona hänen vuoteensa vieressä. Näkyi, että hänellä oli jotakin sanottavaa, jota hän ei tahtonut saada esille.
—Oletteko te hyvin sairas? kysyin viimein.
—Olenhan minä, sanoi hän. Enkö tuota kuollekin tähän tautiini. Joudanhan minä täältä jo pois. Mutta miten lienevät sinun asiasi … ja hänen huulensa ja leukansa värähtelivät itkun oireissa.
—Älkää te nyt, äiti, minun tähteni surko, kyllähän minä aina … ja ehkä tekin vielä paranette.
—En minä enää … mutta jos sinä kerran kuolet, kuinka sinun sitten käy? sai hän sanotuksi suurella ponnistuksella.
—Eihän sitä kukaan tiedä, vastasin minä vältellen.
—Mutta sinä et usko, että on Jumala?
En virkkanut mitään enkä voinut katsoa häntä silmiin.
—Ne ovat sanoneet minulle, ettet sinä usko sitäkään, että on elämää kuoleman jälkeen.
—Kuka sen on sanonut?