USKONTUNNUSTUS.
Vanha, herännyt pappi kertoi minulle kerran, ajaessamme yksinäistä taivalta ja keskustellessamme herätyksen ajoista:
Koska nyt kerran on tullut puheeksi nämä asiat, sanoi hän, niin kerron sinulle, miten se minussa alkoi.
Se alkoi, omituista ajatella, valheella.
Minä olen heränneestä kodista niinkuin sinäkin. Meidän talossamme harjoitettiin sanaa sekä sunnuntaisin että välistä viikollakin, kun sattui tulemaan ystäviä, ja koetettiin elääkin sen mukaan kuin opetettiin. Oppi ei ollut kuitenkaan minuun tarttunut. Ehkä siihen osaksi oli syynä se, että meihin lapsiin vähän liiaksi aikaisin koetettiin istuttaa asioita, joita emme jaksaneet käsittää. Meiltä kiellettiin usein pienet ilomme ja meidät haettiin pois pihalta kuumaan tupaan lukua ja veisuuta kuuntelemaan. Mutta pääsyy oli kai siinä, että minä kouluun tultuani ja varsinkin ylioppilaaksi päästyäni irtauduin entisestä ja pääsin kiinni uuteen. Uusi oli samaa uskottomuutta ja vapaata ajattelemista, jota se niin usein on. Minusta tuli ensin epäilijä, sitten kieltäjä. Epäilin kaikkea, mikä ei ollut »järjellistä», en uskonut raamatuita, en sakramentteja, en elämää kuoleman jälkeen, en Jumalan poikaa enkä oikein Jumalaakaan, vaikken siitä kuitenkaan ollut oikein selvillä. Koetin laatia hänestä sellaisen välimuodon, joka, joskin hän on olemassa, on niin kaukana, että häntä ei ainakaan minulle ole olemassa.
Siihen aikaan oli lasten ja vanhempain väli sellainen, etten minä ylioppilaaksi tultuanikaan voinut lausua heille omia mielipiteitäni tällaisista asioista. Mutta vaikka niistä ei puhuttu, tulivat ne kuitenkin näkyviin. Enhän minä kesällä kotona ollessani käynyt kirkossa, en mennyt muiden kanssa ehtoolliselle enkä lukenut papiksi, vaan tutkin filosofiaa. Asemani oli ikävä, en voinut olla suora, minun täytyi pitää vakaumukseni ominani, ja se ei ole helppo asia sillä iällä. Ne tahtoisi huutaa maailmalle, taistella niiden puolesta ja voittaa muitakin puolelleen. Mutta siitä esti minut se suru, johon olisin vanhempani saattanut. Isä olisi ehkä voinut käsittää minut, ja sen hän osaksi kai tekikin, koska ei milloinkaan moittinut minua lukujeni suunnasta, vaikkeivät ne hänelle nähtävästi kuitenkaan olleet mieleen. Mutta äitini olisi varmaan tullut onnettomimmaksi ihmiseksi maailmassa, jos olisin hänelle itseni paljastanut. Filosofia oli jo semmoisenaan siihen aikaan kaikkien heränneiden kauhistus. »Sinä filosoofi! sinä antikristus!» olivat yhdenmukaisia käsitteitä. Mutta hän tuskin tiesikään, että olin filosoofi. Sen hän kuitenkin näki, että olin »suruton» ja »maailmallismielinen», mutta toivoi sentään, että muuttuisin. Ei hän kuitenkaan sitä aavistanut, että olin »jumalatonkin».
Kuinka lienee kuitenkin käynyt niin, että hän alkoi sitä epäillä. Enhän ollut kylässä mielipiteitäni salannut, ne tuotiin sieltä hänen korviinsa ja tuotiin sillä loukkaavalla lisäyksellä, että semmoisia ne ovat ne heränneiden lapset.
Sain tietää sen vasta kauan sen jälkeen, kun se oli tapahtunut. En ollut mennyt kesäksi kotiini kauas Pohjanmaalle, vaan jäänyt tutkintolukujani varten saaristoon. Kirjeitä sain vain silloin tällöin. Ne olivat surumielisiä ja alkoivat ja loppuivat tavallisilla muistutuksilla elämään niin, ettei tarvitsisi kuoleman jälkeen katua. »Miten lienee sinunkin asiasi, tulletko koskaan ajatelleeksi, mitä rauhaasi tulee» j.n.e. Mutta sitten saan loppupuolella kesää isältä lyhyen kirjeen, jossa hän ilmoittaa, että äiti on sairastunut, että hän taitaa pian muuttaa parempaan elämään ja että hän tahtoisi heittää minullekin jäähyväisensä.
Ihminen on itsekäs, ja ensimmäinen tunteeni oli pieni tyytymättömyys siitä, että täytyi keskeyttää lukuni ja lähteä koluuttamaan kauas Pohjois-Suomeen hauskasta meren saaristosta. Mitä hyötyä siitä sitä paitsi olisi, jos menisin? Joka kuolee, se kuolee. Jäähyväisten heitto kuolevalle on sellaista »vanhaa» hentomielisyyttä. Mutta kun mietin yön, päätin kuitenkin aamulla lähteä.
Kun tulin kotiini, oli äitini vielä elossa. Hän makasi ja odotti minua.
Sairas hän oli kovasti, mutta kuitenkin täydessä tunnossaan.