—»Ei sitä pisimpiä ja vaikeimpia taipalia ajeta juhlavaljailla, ei suurilla komeilla syöttiläillä eikä ylpeillä vaunuilla», sanoi hän muutamakseenkin. »Ne ovat raskaita suurissa törmissä, joita tie taivaan valtakuntaankin on täynnä, ja pian hevoset hengästyvät tai valjaat särkyvät, ja täytyy kääntyä takaisin. Vaan valjasta sinä sitkeä työhevonen, joka on kaikki kovat kokenut, yksinkertaisten rattaittesi eteen, aja sillä hiljaista, mutta uupumatonta kulkua, niin perille tulet ja sijasi sinua siellä odottaa.» Tätien huulet hymähtelivät, ja he käsittivät sen kuin heille itselleen sanotuksi. Monella muulla samanlaisella esimerkillä hän puhui, antoi heille uskallusta ja rohkeutta toivomaan ja tyytymään, ja se oli kai se, joka oli tehnyt, että he, samoinkuin niin monet muutkin »hiljaiset», olivat häneen niin ihastuneet ja hakivat hänet käsiinsä hankalimpienkin matkojen takaa.
Olin minäkin häneen ihastunut, vaikka omista syistäni. Sillä silloin, kun hän ei istunut tätien kanssa, oli hän minulla leikkitoverina. Me laittelimme kaarnaveneitä koskeen, joka juoksi pappilan alaitse, kävimme aina aamuisin kokemassa lohipatoa, ja minäkin sain haavia, ruokimme yhdessä hevosta ja haastelimme siitä. Sunnuntaina vei hän minut kirkkoon, sanoi minua »pikku apulaisekseen», ja kun papinkelloja soitettiin, sanoi hän niitä soitettavan minullekin. Sakastissa näytteli hän minulle sitten kirkon kalleudet ja lupasi minun mennä papin penkkiin istumaan, joka oli kuorissa muista penkeistä erillään. Siitä minä katselin kirkkoa ja ihmisiä. Ihmiset olivat melkein kaikki körtteihin puettuja, eikä näkynyt yhtään koreata huivia naisten puolella. Saarnan aikaan istuivat ne hiljaa ja liikkumatta ja kuuntelivat hartaalla huomaavaisuudella. Hän ei saarnannut, vaan puhui, puhui kirkossa niinkuin kotonaankin. Uupumatta jaksoin minä kuunnella häntä loppuun saakka. Ja yhdessä me taas astelimme kirkosta pappilaan.
Illalla oli seurat ja paljon kansaa koolla. Kun olivat muutamia virsiä veisanneet, meni pastori pirttiin postilla kainalossa ja luki ensin ja selitti sitten. Tädit istuivat hänen oikealla kädellään suuren pöydän takana. Juoksenneltuani jonkin aikaa kosken rannalla, menin minäkin ovensuuhun istumaan. Hän oli juuri loppurukousta pitämässä, ja kaikki istuivat pää käsien varaan painettuina.—»Rukoilkaamme niidenkin puolesta, jotka pitkäin matkain takaa ovat saapuneet meitä tervehtimään, vahvistumaan uskossansa ja meitä muitakin vahvistamaan meidän uskossamme. Suokoon Kaikkivaltias Herra, etteivät he antaisi tylyn maailman itseänsä masentaa, vaan kärsivällisyydellä odottaisivat sen päivän valkenemista, joka on Hänen tulemisensa päivä. Ja lopuksi rukoilkaamme lastenkin puolesta, että he kaiken elinaikansa saisivat lapsellisen mielensä säilyttää ja Herran valtakunnan laajentamiseksi aikanansa vaikuttaa.»
Useat itkivät, ja minullekin tuli, niinkuin olisi tullut sääli itseäni, tätejä ja koko maailmaa, ja minäkin itkin.
Huomenna oli lähdön päivä, ja minun ikäväni oli yhtä haikea kuin tätienkin. Itkettynein silmin istuimme varhaisen aamiaispöydän ääressä, pastorikin oli totinen ja liikutetun näköinen, eikä kukaan osannut virkkaa sanaakaan. Kun hyvästit oli heitetty ja tädit kääntyivät poispäin kyyneliään kuivatakseen, virkkoi pastori taputtaen heidän vavahtelevia hartioitaan: »Elämä on pimeyden laakso, kaikki vaellamme me täällä sen läpi yhtä sokeina ja tietämättöminä, mutta kukkuloilla paistaa Herran päivä, ja sinne on Hän meidät kerran johdattava. Näkemiin asti, jos on Hänen tahtonsa, että me siellä toisemme tavoitamme.»
Hän valjasti itse meidän hevosemme, auttoi tätejä rattaille, nosti minut heidän syliinsä ja antoi minulle ohjakset sanoen: »Pidä, lapsi, sinäkin Herra edessäsi ja anna Hänen kasvattaa omatuntosi niin herkäksi, että pahateko tuntuu siinä niinkuin rikka silmässäsi.»
Hitaasti ja vastenmielisesti lähti hevonen liikkeelle. Sillä oli ollut hyvät päivänsä silläkin. Vitkalleen alettiin pitkä paluumatka. Eikä ollut kellään halua sananvaihtoon. Jälkeenpäin on täti Kristiina kertonut, että hänestä niinä päivinä, kun pyrittiin poispäin Pyhäjärven pappilasta, tuntui siltä, kuin hän olisi joka virstalla painautunut yhä synkkenevään korpeen, jonne muistot siitä, mitä oli puhuttu ja saatu kuulla, soivat hänen mielessään kuin yhä heikkenevät äänet asutuilta mailta ja viimein ikäänkuin kokonaan vaikenivat. Alkumatkasta, kun ensimmäinen raskasmielisyys oli hiukan keventynyt, he muistelivat pastorin sanoja sekä keskenään että varsinkin syöttöpaikoissa. Mutta kuta lähemmä kotipuolta tultiin, sitä harvemmassa oli heränneitä taloja, ja sitä suruttomampia ja välinpitämättömämpiä olivat ihmiset. Ja kun oli tultu meille kotiin ja täti Amandasta oli erottava, ei ollut ainoatakaan toveria eikä ystävää, ja niin oli, kuin olisi Jumalakin hylännyt.
Täti Amandassa, kun hän meiltä sitten lähti, oli minunkin nähdäkseni sitä surua, joka sanatonta ollen on vanhemmille ihmisille niin ylen raskasta kantaa. He antoivat hänen hevosensa, joka oli huonokuntoinen vuokrahevonen, lähteä edeltäpäin ajamaan ja kävelivät itse pitkän matkaa sen jäljestä maantietä myöten saadakseen vielä vähän aikaa olla toistensa seurassa. Vasta myöhään illalla palasi täti Kristiina kotiin ja ryhtyi äänetönnä raskaisiin tehtäviinsä.
Mutta muutamien päivien kuluttua näytti hän muistavan, että olinhan minäkin ollut tuolla ikimuistettavalla retkellä. Olinhan minä nähnyt Pyhäjärven pastorin ja kuullut hänen puhuvan. Hän alkoi kysellä minulta, muistinko sitä ja sitä sanaa, ja kun minä muistin sen ja muistin lisääkin, tuli meillä useinkin puhe noista kaukaisista ystävistämme. Me muistelimme matkaamme, perillä oloamme, kumpikin omalta kannaltamme niistä iloiten. Jonkinlainen ystävyys syntyi siitä välillemme, meillä oli salaisuuksia, joista eivät muut tienneet eivätkä päässeet osallisiksi. Ja yhteisistä muistoistamme syntyi yhteisiä toiveita, toiveita siitä, että jos eletään, niin ensi kesänä tehdään samanlainen retki uudelleen.
Muistot hälvenivät kuitenkin minun puoleltani pian, eivätkä toiveetkaan toteutuneet. Minä jouduin kouluun, sitten muutimme pois toiseen pitäjään ja täti jäi asumaan pieneen kamariinsa kirkonkylässä, jäi tuollaiseksi yksinäiseksi »vanhaksi heränneeksi», joita vielä tapaa siellä täällä niinkuin korpeen eksyneitä lampaita ja jotka eivät uusia paimenia heidän äänestään tunne.