Kaikkien puheiden aineena oli Pyhäjärven pastori. Kyseltiin ja kerrottiin, milloin oli häntä tavattu, mitä hän oli puhunut ja miten sille ja sille vastannut. Ja jokaiselle hän oli osannut antaa oikean neuvonsa, sanoa sanan, jota kun tutki ja mietti, niin se oli sattunut kuin naulalleen. Joka paikasta lähetettiin hänelle terveisiä ja käskettiin pyytämään, ettei millään muotoa saisi sivu ajaa, jos sattui etelään päin tätä tietä ajamaan.—»Se on lapsillekin hyvin ystävällinen», sanoivat he minulle, »eikä sinulle siellä perillä tule ollenkaan ikävä. Onko sinulla jo ollut ikävä kotiin?»—»Ei toki ollenkaan.»—»Kohta loppuukin matka. Huomenna näillä ajoin ollaan jo perillä.» Eilen oli sanottu: »ylihuomenna näillä ajoin», sanottu omituisella haikean mielen hartaudella.
Viimeinen syöttöpaikka oli vain penikulman matkan päässä määräpaikasta. Siellä saatiin varmasti tietää, että pastori oli kotona, ja siellä puhdistauttiin kaikista matkan pölyistä. Vaatteet muutettiin, kärryt siivottiin, hevonen suittiin, ja tädit sitoivat uusien huiviensa päälle valkeat nenäliinat.
Pyhäjärven pappilasta oli matkan edistyessä puhuttu yhtä paljon kuin sen asukkaistakin. Se oli mielikuvituksessani kasvamistaan kasvanut niin, että minä jo kuvailin rakennusta vähintäänkin kaksikerroksiseksi ja kirkonkylää pieneksi kaupungiksi. Mutta ihmeekseni eivät metsät näyttäneet rupeavan aukeamaankaan. Ei ollut enää virstaakaan jäljellä, ja vielä oltiin kuin sydänmaassa. Yht'äkkiä tultiin maantieportille,— »Nyt ollaan pappilan maalla!» huudahtivat tädit yhteen ääneen. Ja vielä suuremmalla hartaudella huudahtivat he kohta sen jälkeen: »Tuolla on kirkko ja tuolla pappila!» Kirkko oli minusta pieni ja vähäpätöinen meidän kirkkomme rinnalla, ja pappilaa, joka oli joen rannalla matalan koivikon sisässä, ei mielestäni kannattanut verratakaan meidän pappilaamme. Mutta täteihini ne vaikuttivat valtavasti, he olivat melkein hätäyksissään, ja heidän kätensä vapisivat liikutuksesta, kun pysähdyttiin portille ja laskeuttiin alas kärryistä.
Ja kun sieltä juoksi heitä vastaan pieni, ystävällinen rouva, joka lensi heidän syliinsä, ensin toisen ja sitten toisen, ja lopuksi teivi heitä kumpaakin toista toisella kädellä, niin he purskahtivat ilosta vuoroin itkemään, vuoroin nauramaan. Minä olin aivan unohdettu ja odotin siinä, suitsia hevosen suusta päästellen, mitä minun sitten pitäisi tekemän.
—Avatkaahan toki portti, että pääsee hevonen pihaan! virkkoi silloin joku rappusilta.
He eivät olleet huomanneet pastoria, jota nyt kiiruhtivat tervehtimään, ja tulivat sitten kaikki porttia avaamaan ja hevosta riisumaan. Mutta hän komensi heidät huoneeseen ja sanoi:—»Kyllä me tämän nuoren miehen kanssa itsekin hevosemme hoidamme.»
Minä tarkastelin häntä uteliaalla silmällä, tuota miestä, josta olin kuullut niin paljon puhuttavan ja joka oli sellainen, että sitä, mitä tädeillä oli hänelle puhuttavana, ei voinut kenellekään muulle puhua. Hän saavutti heti kohta suosioni. Hän oli pitkävartaloinen, suurisilmäinen ja harmaatukkainen mies, jalassa lapikkaat ja yllä sarkanuttu. Hän sanoi minua reippaaksi pojaksi ja lähetti minut tallin ylisille heiniä heittämään, sill'aikaa kun hän itse laittoi apetta. Ja sitten me yhteisin voimin vedimme kärryt liiteriin, ja hän kysyi leikillisesti, tahtoiko kyytipoika mennä pirtin puolelle vai jokohan mentäisiin tästä herrasovesta. Minä kun en osannut vastata ja minua kun vain nauratti, sanoi hän:—»No, tulehan nyt sitten tästä herrasovesta.»
Vasta huoneeseen tultuaan hän meitä kaikkia oikein tervehtimällä tervehti. Hän tarttui tätejä kumpaakin käteen, piti niistä kauan kiinni ja sanoi sydämestään iloitsevansa, että he kuitenkin olivat tulleet. Oli lohdullista nähdä, että oli vielä vanhoja, uskollisia ystäviä, jotka häntäkin muistavat täällä sydänmaassa ja muistuttavat entisistä, ihanista ajoista.
Ja siitä alkoi niiden vanhain aikain muistelu. Hän istutti heidät sohvaan ja istui itse keinutuoliin. Tätien piti kummankin kertoa oloistaan ja elannoistaan, ja sen he tekivät onnesta ja mielihyvästä säteilevin silmin, aina lopettaen puheensa siihen, että »tottapa se on ollut hyväksi sekin vastoinkäyminen ja tottapa Herra tietää, mitä teitä hän meitä kuljettaa.»
Kun he olivat puhuneet, alkoi hän. Se oli jumalansanaa, enkä minä siitä paljon käsittänyt. Mutta vaikken isosti ymmärtänytkään, ei minun kuitenkaan tullut ikävä istua tuolillani ovensuussa, eikä minulla ollut halua lähteä pois niinkuin kotona, kun meitä pakotettiin saarnan lukua sunnuntaisin kuuntelemaan. Kai siihen vaikutti hänen puhetapansa. Se oli vilkasta ja eloisaa ja niin kansantajuista ja selvää, että silloin tällöin tarttui lauseita lapsenkin mieleen.