Minä jätän sen, luovun siitä, panen sen piiloon, hautaan sen hiljaisuudessa, tutkin itseäni ja päätän toiste. Mutta eikö se ole viekkautta, enkö aio vain tehdä sitä omaatuntoani pettääkseni ja sitten, kun se on rauhoittunut ja vaiennut, jatkaakseni työtäni?
Harhailin näin taistellen huoneesta huoneeseen ja palasin taas takkani ääreen. Vaivauduin yhä enemmän, tulin yhä levottomammaksi.
Silloin aukeni ovi hiljalleen, ja enoni pistihe kamariini. Hän oli ollut minulle kuin isä, ennenkuin jouduin maailmalle, hän oli antanut minulle ensimmäiset opetukset Jumalasta ja maailmasta. Hänen vakavat, hitaiset sanansa ja korkea, paljas otsansa ja suuret, totiset silmänsä olivat seuranneet minua sinnekin, missä hänen mielipiteensä eivät ollenkaan sopineet siihen ympäristöön, missä elin. Minä kumosin itsessäni hänen mielipiteensä, mutta hänen kuvaansa en saanut haihdutetuksi. Yht'äkkiä ilmestyi se aina eteeni, milloin teatterissa, milloin tanssisalissa. Ja noin kuin hän nyt tuli ovesta sisään, oli hän tullut melkein joka yö, minun näin istuessani käsikirjoitukseni ääressä. Nopeasti heitin minä imupaperini käsikirjoitukseni päälle ja hypähdin ylös säikähdyksissäni. Mutta minä näin, että hän oli sen jo huomannut.
Hän istuutui viereeni tuolille ja kysyi, enkö siis todellakaan aikonut tulla heidän kanssaan huomenna ehtoolliselle.
—En minä voi, en minä saa … se on aivan mahdotonta, minä en voi, vastasin minä itkuun purskahtamaisillani.
—Mikset voi?
Kun en osannut vastata, osoitti hän käsikirjoitustani:
—Tämänkö tähden sinä et voi?
Hän oli arvannut ajatukseni, hän tiesi heikkouteni, ja turvautuen häneen niinkuin entisinäkin aikoina, jolloin minä kannoin kaikki huoleni hänen jalkojensa juureen, tunnustin minä hänelle kaikki, kerroin epäilykseni ja tuntoni vaivat.
Hetken mietittyään virkkoi hän: