Mikä sen nyt johti mieleen juuri sen? Olisivatpa saaneet olla muistumatta ne ajat.
Mutta siitähän se oli kaikki alkunsa saanut. Olisipa silloin osannut paremmin eteensä katsoa ja ymmärtänyt ilkeän välkkeen pahasisuisen naisen silmissä!—Mutta nyt siitä piti loppu tulla! Nyt totta tosiaan oli tullutkin—kerrankin—jo viimeinkin! Oli toki Jumala taivaassa…
Vaan jo oli julma teko se! Jos olisi nukkunut ja sillä sijallaan tukehtunut? Vaan herättipähän, olipahan Antillakin varjelijansa!
Ja lähestyessään pappilaa, jonka rakennus paistoi niin kauniisti suurten koivujen välistä aamuauringon valossa, tuntui niin somalta se tieto, että olipas Jumala kerran ihan kuin kädestä pitäen häntäkin auttanut … panepas lintu laulamaan, herätäpäs sikeimmästä iltaunesta ja pelastapas ihan kuin ihmeen kautta varman kuoleman kidasta!
Pappilassa vielä nukkuivat muut paitsi itse rovasti, joka juuri aukaisi kamarinsa ikkunan ja kävi sitten pistämässä avaimen ovelle.
Antti meni suoraa päätä sisään, sillä hänellä oli kiireistä asiaa, jota varten oli rientänyt. Hengästynyt hän oli, ja hätäisen hyvän huomenen sanottuaan ehätti hän sanomaan:—Nyt se sen teki! Nytpäs teki!—ja kun ei rovasti näyttänyt oikein vielä ymmärtävän:
—Senpä sen, mitä on aina uhannut … sen se nyt teki!
Rovasti täytti parhaillaan kakluunin reunalta piippuaan ja kysyi, ensimmäiset savut saatuaan:
—Eukostaanko se Antti puhuu?
—Siitähän minä taas … lienen tuosta jo paljonkin valittanut … tuleehan sitä pahan käsissä parkumaan … onhan tuota rovastinkin puheilla käyty ja nuhdellut ja neuvonut olette, vaan ei ole apua lähtenyt … ei ole kuin äitynyt vain entisestään … milloin on aikonut halolla tappaa, milloin ketunmyrkkyä syöttää, ettet sen siitäsi nouse … vaan nyt oli vähällä polttaa!