Rovasti oli päässyt parhaaseen tupakoimisen vauhtiin ja varustautunut tyynesti kuulemaan Antin vanhoja valituksia hänen vaimonsa pahuudesta, mutta keskeytyi nyt kuitenkin tupakointi, ja solahti suusta piipun luu:
—Polttaako?
Kun tuntui olevan epäilystä rovastin äänessä, niinkuin olisi luullut Antin liioittelevan, intoutui Antti yhdessä henkäyksessä kertomaan kaikki, mitä oli tapahtunut.
—No, kerrassa elävältä polttaa, niin totta kuin … elävältä olisi polttanut mökkineen päivineen, ja lapset ja miehet siinä olisivat menneet, jos ei ollut sitä, joka varjeli. Kotaporstuaan oli koonnut vanhoja vastoja tuvan nurkan alle ja ne sytytti ja itse pötki metsään, vai minne lienee mennyt. Oven oli, kelvoton, ulkoapäin pönkittänyt, ja sinne olisi kärvennytty, jos ei varjelija pannut leppälintua vuorilaudan alle pesimään. Se alkaa huutaa ja poikiaan hätäillä ihan korvan juuressa, siitä herään minäkin ja tunnen savun katkun ja kuulen tulen rätinätä. Paiskaun ovea vasten, vaan se ei aukeakaan. Ikkuna piti särkeä ja siitä puulautua sammuttamaan.
—Sait sammumaan?
—Sain toki sammumaan, vaikka karstalle oli jo palanut seinä, ja jos pääsi kipuna kattotuoheen, niin siinä meni. Vedetkin oli kaikki kaatanut kodasta, mutta pirtissä oli toki korvo puolillaan, ja siitä sain ensi hätään.
Rovasti oli totisena kuunnellut Antin kertomusta ja kysyi nyt:
—Mitä olet aikonut tehdä?
—Sitä tulin kysymään, että antaisinko ilmi vallesmannille.
—Saatko toteen, että se oli vaimosi työtä?