—Kyllä niitä aina saa niiden hoitajia! riensi Antti sanomaan. Aina niitä hoitajia saa … parempiakin … kehno tuo on ollut niillekin … pieksää ja pahoin pitelee … ja ruokottomuuksia puhuu.
Antti tarkasteli rovastia syrjästä: yhä se näytti olevan samaa mieltä ja vaitiolollaan vahvistavan Antin sanaa, että aina niitä hoitajia saa … parempiakin.
—Jo pitää olla sydämikkö! päivitteli Antti.
—Se kun vihollinen kenen oikein saapi valtaansa…
Se oli siis sovittu asia, rovastin kanssa niin yhdessä päätetty, että Antti antaa ilmi vaimonsa vallesmannille murhapolton ja murhan yrityksestä.
Ja vielä keveämmin kuin äsken nousi vanhan miehen jalka astuessa pappilasta kirkon ohi valtatietä vallesmannin luo. Tie oli kivetön ja kepeä käydä, ja aamu oli tyven ja kirkas, ja vedet päilyivät. Se oli Antista kuin uuden elämän aamu; rauha nyt tulee taloon, hän ottaa taloutta hoitamaan vanhan sisarensa, joka hänkin on Jumalalta herätetty niinkuin Antti itsekin. Sopuisa ja siivo elämä tulee vallitsemaan aamusta iltaan, ja lapsille saadaan neuvoa jumalista elämää sekä sanan että esimerkin avulla. Saatetaan kutsua ystäviäkin talossa käymään … kerran saa kotonaankin häiritsemättä sanaa harjoittaa … ehkä pistäytyy Ukko-Paavokin ja pitää seurat…
Ka niin, Paavo! Siinähän oli sen mökki peltojen takana metsän reunassa, vähän matkaa maantieltä. Jos poikkeaisi sielläkin puhumassa iloaan, vanhalle uskonystävälle, paljoa viisaammalle, kaikkien harhaantuneiden sielujen hartaalle neuvojalle, jolta oli saanut monta lohdutuksen sanaa tämänkin murheensa aikana … tokihan sille piti … kun vain ei vallesmanni sillä välin ennättäisi mihinkään mennä kotoaan.
Paavo istui tupansa seinämällä viikatteita hiomassa. Antti meni suoraan luo, sanoi iloisen hyvän huomenen ja löi kättä reippaasti. Paavo katsahti vähän kummissaan työstään ja kysäisi:
—Mitäs se Antti kävelee?
—Vallesmannille oli tässä vähän asiata, niin poikkesin mennessäni…