—Liekö mitä iloista asiaa, kun olet niin hyvän mielen näköinen?
—Mitäpähän lie … eipä saata olla niin suruistakaan.
Ei kysynyt Paavo sen enempää eikä olisi ehkä kyennytkään, kun oli nidepaju hampaiden välissä. Vaan ei malttanut Antti utelua odottaa, kertoi koko asian.
Hänen lopetettuaan kysyi Paavo kuivasti:
—Ja siitäkö sinun mielesi on niin iloinen, että saat vaimosi linnaan?
—Iloinenko? Enhän minä mitä iloinen … mutta mitäs minun sitten pitäisi teidän mielestänne tekemäni?
—Mitä sitä minulta kysyt, kun sait jo rovastilta mieleisesi neuvon!
Antti hätäytyi vähän ja alkoi puolustautua:
—Vaan rikoshan siinä on tapahtunut sekä inhimillistä että jumalallista oikeutta vastaan, ja rikos on rangaistava eikä saa katsoa, olipa syyllinen kuinka likeinen tahansa, sillä laki ja oikeus on semmoinen … semmoinen se on!
Paavo takoi veitsen hamaralla kiilaa niteen ja varren väliin, koetteli sitten viikatteen kärjestä joustaen, oliko nidos tullut kestävä, ja kun sen siksi huomasi, laski hän sen tikapuiden piin päälle. Sitten kääntyi hän Anttiin, loi häneen läpitunkevan katseen ja virkkoi: