—Sitäkö rikoksen rankaisemista ja oikeuden täyttämistä varten sinä nyt olet matkalla vallesmanniin?
Antti vähän hämmentyi, ei saanut silmiin katsoneeksi ja vaikeni. Mutta
Paavo jatkoi:
—Et näy oikein tietävän, mutta minä tiedän, että se on tekosyy ja että sen varjon alla vain pyrit päästäksesi eroon rististä, joka on päällesi pantu. Hullu on akkasi ja tekee mielettömiä, kun suuttuu. Ei yksi riitaa rakenna. Syytä on hänessä, mutta lienetkö syytön sinäkään. Luulin toki tarkemmaksi tuntoasi, kun olet vanha ristitty olevinasi, mutta paatunut näyt vielä olevan pakana, sokea ja sydämetön: murhan olisit tehnyt nauravalla suulla ja keveällä mielellä. Mene vain vallesmanniin, kun tuntosi sallinee, mutta älä tule toista puhumaan ja toiset on tarkoitukset takanasi.
—Mutta kun olisi elävältä polttanut minut ja lapsensa ja koko kylänkin kuivalla, poutaisella säällä…
—Eipähän saanut poltetuksi … jos oli Jumalan tahto, että paloit, niin paloit.
—Vaan saattaa vielä polttaa?
—Tai olla polttamatta. Jos et usko Jumalaa vartijaksesi, niin vartioi itse.
Antti lyykähti äänetönnä kivelle istumaan, pää käsien varassa.
—Voi, mikä pitää yksillä olla vaiva ja risti tässä maailmassa! vaikeroi hän.
—Kanna ristisi, mikä on selkääsi sälytetty, virkkoi Paavo vähän leppeämmällä äänellä.