Murheisena lähti Antti Paavon mökiltä—lähti kotiinsa päin kävelemään. Ei kulkenut valtatietä pappilan kautta, metsää kulki, polutonta korpea umpimähkään. Ja niin oli kuin olisi mielensäkin tietöntä taivalta kulkenut. Raskas oli askel, pää kumara, yhtä mittaa kompastui jalka juuriin ja mättäisiin.

Mutta ei ollut murhe siitä, ettei saanut ukolta lupaa vallesmanniin mennä, ei siitäkään, että elämänsä päivä oli taas entistään paksumpaan pilveen peittynyt, eikä vielä siitäkään, ettei saanut ristiään luotaan luoduksi. Siitä oli synkkä mieli ja siitä epätoivo ennen tuntematon, että niin oli tuntonsa ollut sokea, että oli ollut oman vaimonsa menettämäisillään ja olisi menettänyt, jos ei olisi tieltä kesken käännytetty. Semmoinenko hän oli, joka oli luullut olevansa oikea uskovainen ja valmis ristitty, jonka omatunto muka aina sanoi, mitä oli milloinkin tehtävä, ja joka teki, mitä se sanoi? Oman ilonsa ja onnensa vuoksi lähti toista tuhoamaan ja väärän varjon alla muka Jumalalle otollista työtä tekemään. Kaikki pitkäaikainen parannuksen teko, vuosikymmenien uuttera sanan harjoitus ja taivaallisen viisauden viljeleminen—ensimmäisten joukossa oli hän istunut, etupenkin hurskaita luullut olevansa ja semmoisena häntä muutkin pitäneet—siihen toteenko oli mennyt?

Oli siinä puu poikkiteloin tiellä—ei tuossa oikein tietäkään—kunhan häntä kulki. Siihen istahti Antti, sammaleiseen mättääseen tuijottaen. Siinä istui ja kuulosti kauan, mutta äänetöntä oli kaikki hänen ympärillään ja äänetöntä sisässään. Ei opastanut omatunto, ei tieto tietä neuvonut.

Silloin oli kuin olisi henki alkanut haastaa:

—Rikoksen teit ja rangaistuksen tarvitset. Risti vielä raskaampi selkääsi sälytä. Käy kotiisi äläkä hiisku kenellekään siitä, mitä näit. Älä anna vaimosikaan aavistaa tietäväsi. Ole luulevinasi, että kotapadan alta paukku lensi. Ole entistä nöyrempi ja kärsivällisempi ja iloitse jokaisesta uudesta vaivasta, joka päällesi pannaan.

Oli kuin olisi helpottanut rintaa, niinkuin olisi alkanut mieltä valaista. Antti nousi ylös puun rungolta, astui rydön yli, joka oli hänen tiensä sulkenut, ja löysi tien, kaitaisen karjan uran. Ei ollut jalka keveä sitä astuessa, mutta ei ollut entistä raskaampikaan. Mutta rinnassa tuntui aamuilma raittiilta ja suloiselta kuni puhdas vesi vereksessä haavassa, joka hoitaen paranee.

TARINA PYHÄSTÄ NEITSYESTÄ.

Eli ennen vanhaan kaukaisilla Savon salomailla tyttö, joka luuli itsensä Jumalan ja ihmisten hylkäämäksi. Kokonaan häntä soimattiin typeräksi ja kaikkeen kykenemättömäksi, ja hän tekikin kaikki nurin päin: kun laitettiin lehmiä lypsämään, kaatoi hän maidon kiulusta maahan, ja kun pantiin paimeneen, unohtui hän itse aholle istumaan ja antoi karjan eksyä korpeen karhun raadeltavaksi, eikä hän muistanut saunaakaan lämmittää, vaikka oli käsketty. Isä häntä torui, äiti nuhteli alinomaa, kylän lapset pitivät pilkkanaan ja papit häpäisivät häntä kinkerillä, sillä hän ei osannut lukea eikä tiennyt mitään vastata, kun kysyttiin. Rangaistukseksi ei hänelle aina annettu ruokaakaan niinkuin muille, niin että hän pysyi kalpeana ja heikkovoimaisena, näki näkyjä ja haasteli usein itsekseen metsää kulkiessaan ja meni välistä tainnoksiin, josta ei herännyt herättämälläkään. Eikä häntä päästetty kirkkoonkaan, kun joskus sinne pyrki.

Usein hän itki yksinään sitä, että ihmiset häntä ylenkatsoivat, mutta uskoi, että hän oli semmoinen, miksi muut häntä sanoivat. Kun hän kuuli veisattavan, ei hän uskaltanut siihen yhtyä, ja kun kuuli Jumalan armosta ja laupeudesta puhuttavan, ei hän tohtinut sitä itselleen omistaa.

Mutta eräänä sunnuntaina, kun kaikki muut olivat menneet kirkkoon, lähti hän itsekseen metsätietä myöten vaeltamaan. Hänen mielensä kaipasi lohdutusta, ja hän tahtoi vaeltaa niin kauan, kunnes hän sen löytäisi. Mutta hän eksyi sydänmaalle eikä enää tiennyt, mistä oli tullut ja minne oli menevä. Mutta kun se oli tapahtunut monta kertaa ennenkin, ei hän hätäytynyt, kulki yhä eteenpäin, vieri soita, vieri maita ja hyräili virttä, minkä oli ulkomuistista oppinut. Näin hän hyräili: