Ah, Jumalan', rienn' auttamaan, sielun' on kahleiss' ahtaiss'; en löydä täällä, maan kaiken päällä, yhtään ken auttaa taitais'; jos etsin siell' tai etsin tääll', ain' maailman ääriin saakka, en löydä armon, en turvan paikkaa.
Kun hän tätä virttä hyräili, näki hän yht'äkkiä kirkkaan tähden edessään pyörivän. Oli hän nähnyt sen välistä ennenkin, mutta aina se oli kadonnut niinkuin jäniksen poika, joka hypähtää tien poikki pensaikkoon. Mutta nyt se ei kadonnut, ja hän alkoi kulkea sen jäljestä. Se toi hänet metsästä suolle, suolta aholle ja ahon päässä lähti se tietä myöten pyörimään. Ja kun tuli tienhaaroja, niin poikkesi se aina oikealle ja pyöri ja pyöri. Tuli veräjä eteen, ja se pistihe veräjäpuiden välitse haka-aituuseen. Tuli toinen veräjä, ja se teki samalla lailla. Alkoi näkyä talon kattoja, ja se johdatti taloa kohti, mutta kun oli tullut kujalle, niin se katosi, ja tyttö arvasi, että se oli tahtonut hänet taloon menemään. Talosta kuului virren veisuu, ja hän pelkäsi sinne mennä, sillä hän pelkäsi ihmisiä. Mutta silloin oli, niinkuin olisi joku häntä hartioista kahdella kädellä työntänyt.—»Se käskee minun menemään», ajatteli hän ja meni pirttiin.
Pirtti oli väkeä täynnä, mutta näistä ei kukaan noussut häntä soimaamaan, sillä kaikki kuuntelivat miestä, joka seisoi pöydän takana sanaa selittämässä. Hän puhui heille Jumalan suuresta armosta ja hänen laupeudestaan kaikkia syntisiä kohtaan. Kuta kurjempi, hylätympi, vähäisempi ja halveksitumpi olet, sitä kalliimmasti ovat syntisi lunastetut, puhui hän. Kuta enemmän sinua vaivataan ja pilkataan, sitä hellemmin hän katsoo puoleesi. Ei koskaan ollut hän sitä miestä ennen nähnyt, vaikka oli kuullut hänestä puhuttavan ja vaikka oli halunnut häntä tavata, sillä unessa oli hänelle sanottu, että hän siltä saisi kevennystä raskaalle mielelleen. Nyt näytti se häntä katselevan, hänelle puhuvan ja häntä tarkoittavan. Suloinen tunne täytti hänen sielunsa, oli kuin olisi taakka pudonnut hänen hartioiltaan tai niinkuin olisi raskas kivi vierähtänyt maahan hänen helmastaan. Hän sai rohkeutta ja uskalsi jo yhtyä virteenkin, jonka mies pöydän päästä puheensa lopetettuaan aloitti:
Katso tämmöinen mä olen, Jeesus, tällä hetkell' taas, tämän häijyn, pahan puoleen katsot kuitenk' armollas'.
Mutta kuta kauemmin hän veisasi, sitä ihanammalta hänestä alkoi tuntua. Tuntui kuin ei kukaan häntä enää soimaisi eikä olisi koskaan soimannut ja niinkuin kaikki hänen syntinsä ja pahat tekonsa olisivat hänelle anteeksi annetut.
Olen köyhä, vaivainen, omas aina, Jeesuinen, anna koittaa päivän sen, kun pääsen luokses taivaasen.
Tupa näytti valkenevan hänen silmissään, seinät kävivät kullan kiiltäviksi, ja ihmiset hohtivat kuin enkelit kirkkaissa, valkoisissa vaatteissaan. Ja hänkin oli heidän joukossaan, hänkin oli samassa taivaassa kuin he. Hänen päätään viipotti, hänen sydänalaansa huimasi, ja hiljalleen vaipui hän seinäviereen lattialle kasvot taivaaseen päin käännettyinä.
Mutta kun tuvassa olijat kuulivat vaikeroimista seinäviereltä, lakkasivat he veisaamasta ja riensivät hänen luokseen. He luulivat hänen pyörtyneen ja kantoivat hänet vuoteelle ja pitelivät häntä kiinni, kun hän huitoi käsillään ja heitteli ruumistaan. Mutta hän riuhtaisihe irti ja huusi kovalla äänellä:—»Autuaat, autuaat, autuaat!… taivaassa, taivaassa, karitsan verellä lunastetut … kaikki, kaikki … vapahdetut, pelastetut … armosta ja laupeudesta.» Luullen hänen hourailevan, heittivät he kylmää vettä hänen silmilleen, että hän heräisi. Mutta hän ei herännyt eikä näkynyt tietävän mitään siitä, mitä hänen ympärillään tapahtui. Silloin virkkoi se mies, joka äsken oli heille puhunut:—»Vaietkaamme ja kuunnelkaamme häntä!» Ne lakkasivat heittämästä vettä hänen silmilleen, ja hän puhui heille outoja sanoja ja vieraita kieliä, joita ei kukaan ymmärtänyt. Mutta kohta korotti hän taas äänensä ja julisti, palavin silmin ja ilosta hehkuvin kasvoin näkevänsä avonaisen taivaan ja autuaitten asunnot ja nimitteli nimeltään niitä, joita siellä näki ja jotka olivat niitä, mitkä seisoivat hänen vuoteensa ääressä. Suuri riemu täytti silloin heidän sydämensä, ja ilosta itkien syleilivät he toisiaan, sillä he ymmärsivät, että Herra oli tahtonut heidän raskaat mielensä keventää.
Mutta kun oli niitä, jotka ihmettelivät, mistä hän oli, tuo halpainen tyttö, nuo salatut asiat tietää saanut, sanoi se mies, sillä hän tunsi henget:—»Hänen puheensa on Herrasta, joka on meille sen palvelijansa kautta julistanut.»
Mutta kun tyttö heräsi, ei hän muistanut mitään siitä, mitä oli tapahtunut, ja pelästyen ihmisten paljoutta ympärillään, lähti hän metsään pakenemaan. Mutta ne eivät häntä päästäneet, kun näkivät hänet heikoksi ja voimattomaksi, ja hoitivat häntä kuin omaansa. Ja kun he seuraavana päivänä olivat kokoontuneet lukemaan ja veisaamaan, kaatui hän taaskin heidän keskelleen ja puhui kauan ja keskeyttämättä outoja sanoja ja vieraita kieliä sekä semmoistakin, jota kaikki ymmärsivät, neuvoen kaikkia ihmisiä parannusta tekemään ja Herran tykö tulemaan. Ja niin tapahtui monena yönä peräkkäin ja siitä lähtien joka ilta niin kauan kuin hän eli.