Semmoinen oli se kannikka, jonka hän viimein sai syödäkseen, semmoinen se saalis, jonka hän sitä näännyksiinsä asti takaa-ajettuaan vihdoin saavutti.
Siksi hän kävi sen kimppuun semmoisella vimmalla, niinkuin kostaaksensa sille kaikki kiusansa.
Mutta nyt hän on jo rauhoittunut. Hän on syönyt sen puoleksi ja kietoo toista puolta nyyttyynsä säilöön toiseksi ateriaksi, kapaloi kuin kallista kalua, ja kasvoissa on rauha ja silmissä hellä ilme. Kerää murut, joita on polville pudonnut, panee kaikki takaisin konttiin ja huokaa helpotuksesta.
En malta olla antautumatta puheisiin hänen kansaan, siirryn hänen viereensä, kysyn, minne on matka, ja saan kuulla, että hän on menossa lääninvankilaan suorittamaan vedellä ja leivällä sakkoja maksamattomista ruunun rästeistä.
TOISILLE.
Hän oli saanut sen vihdoinkin valmiiksi, elämänsä työn ja kaiken työnsä tarkoituksen: oman huoneensa metsään, kannokkoisen ahon laitaan.
Kaiken ikänsä oli hän toisen karjaa paimentanut, toisen hevosta ajanut, toisen auralla toisen peltoja kyntänyt. Toisen kaskia oli hän hakannut, toisen paloja viertänyt. Toisten pelloilla olivat hänen kaivamansa ojat, satasyliset. Toisen pöydältä oli hän syönyt, toisen vuoteella maannut ja toisen saunassa kylpenyt—ahneitten isäntien, jotka kovia töitä teettivät ja maksoivat huonokuntoiselle palkkaa minkä tahtoivat. Toisten olivat vaatteetkin, eivät koskaan omalla mitalla tehdyt— paikatkin vieraiden vaimojen panemat, kun ei ollut varoja omaa ottaa.
Eikä ollut omaa muuta kuin nuo laihtuneet luut, tuo kumara selkä, tuo rykivä rinta ja ainainen hengenahdistus.
Oli sentään, oli vielä keskentekoinen saunatuvan salvoskin kylän takalistolla, aholla palaneen metsän reunassa.
Kymmenen vuotta hän oli sitä kyhäellyt, kerroksen kaksi vuodessa, niin että alimmat hirret olivat jo harmaantuneet kuin vanhassa huoneessa, kun ylimmäiset valkoiselle hohtivat. Oli vihdoinkin katto pantu, turvekatto, ja kiuasuuni saatu valmiiksi ja ovi ja ikkuna paikoilleen ja alimmat hirret piiluttu yhtä valkeiksi kuin ylimmät. Viimeiset voimansa oli vanha ponnistanut ja välistä ollut vähällä nääntyä, kun ei ollut auttavata ketään sillä, joka ikänsä oli muiden apuna ollut. Eikä hän muuta ollut toivonutkaan, kuin ettei kesken katketa ehtisi, että pääsisi edes oman katon alle kuolemaan.